Olen kirjoittanut aiemmin vain pientä pohdintaa siitä, millä tavoin yhteiskunta on niin jäykkä muutoksille. Puhuin silloin lähinnä uudesta tupakkalaista ja siihen kohdistuneesta kritiikistä lähinnä toki tupakoivien puolelta. On hiukan ironista, että olen hyvin kiinnostunut yhteiskunnasta, yhteiskunnallisista asioista sekä myöskin politiikasta. Politiikan tekemiseen en ole koskaan lähtenyt, mutta lopulta suurin syy siihen, että en ole siihen (ainakaan vielä) lähtenyt on ollut se, että elämässä on ollut niin paljon kuoppia ja muita korkeampiakin esteitä jotka ovat vain hankaloittaneet ihan normaaliakin elämää ja lopulta ennen kuin voisi tehdä jotain yleisen hyvän vuoksi olisi kait oma henkilökohtainen elämä oltava joltiseltaankin raiteillaan. Ironista siis sikäli, että en lopulta enää tunne juurikaan suorittamispaineita. Ehkä oma kiinnostukseni yhteiskuntaan liittyykin nykyään enemmän vain siksi, että haluan kritisoida sitä.
No, eilen ihan lyhykäisesti kirjoitin siitä, että aion tehdä muutoksen. Muutos voisi olla jonkun ulkopuolisen mielestä hyvinkin radikaali tai ainakaan siinä ei varmasti jokainen näkisi päätä eikä häntää, mutta jos tuntisi allekirjoittaneen ja tietäisi yksityiskohtaisesti ne asiat, mitkä ajavat tekemään näitä muutoksia, niin ymmärtäisi varmasti paremmin.
Ja lopulta kun kyse ei ole mistään sellaisesta, mikä muuttaisi kaiken jotenkin päälaelleen. Kysehän on lopulta vain yhdestä vuodesta ja vuoden aikana saa paljon aikaiseksi jos vain niin itse haluaa. Ja nyt minä haluan.
Aion syksyllä ilmoittautua poissaolevaksi koulusta vuoden ajaksi ja hakea töitä ja keskittyä samalla myöskin asioihin, mitkä minua todella kiinnostavat. Niitä on nyt oikeastaan kaksi asiaa. Haluan nähdä, että mihin oikeasti pystyn. Voisi sanoa leikkisästi, että sekä fyysisesti, että henkisesti koska toinen näistä asioista koskee vain ihan omaa kehoani ja toinen juurikin sitä, mitä saan mieleni syövereistä puristettua kankaalle. Meinasin viimeistään ensi viikolla vähän suunnitella aikataulua ja yksityiskohtia maalusprojektiani silmälläpitäen. Kankaita ja värejä sekä ajattelin varmaankin ihan itse väsätä kehikot, koska katselin valmiiden taulukehikkojen hintoja kankaineen ja olivat melko hinnakkaita ja varmaankin itse tekemällä säästäisi jonkin verran ja työtähän moisten tekeminen nyt ei kovin paljoa vaadi.
Miksi? Pitäisikö minun perustella jollekulle sitä, että aion tehdä jotain muuta? No, kuten olen saanut vuosien saatossa huomata, että ihmisiä on monenlaisia ja niistä hyvin erilaisista ihmisistä muodostuu tämä meidän niinkutsuttu yhteiskuntamme. Aikanaan sanoin eräälle ihmiselle, että mitä jos pitäisin välivuoden koulusta ja menisin töihin. Vastaus kuului jotakuinkin niin, että ”on se varmasti sitten melko vaikea mennä takaisin.” Jaa miten niin? Silloin vielä myötäilin ja taisin vain todeta, että ehkä asia on niin, mutta kun ei se ole niin. Tai vaikka olisikin niin sitten varmasti tekisin jotain muuta jos toteaisin, että koulu, mitä nyt käyn, ei olisi enää minun juttuni.
Helvetinmoista tuhlausta? No tavallaan joo ja siis en nyt uskokaan, että niin kävisi vaan varmasti tulen käymään nykyisen opinahjoni opinnot loppuun, mutta siis oma käsitykseni asioista on vain niin paljon muuttunut vuosien varrella. Osittain pakon sanelemana, mutta suurimmaksi osaksi kyllä vain siksi, että tämä ajatus on kuitenkin ollut minussa aina.
Eli aion siis muuttaa elämääni enkä ole koskaan lopulta ollut mitenkään järin tehokkaasti suorittanut henkilö. Suorituskeskeinen olen kuitenkin ollut melko pitkään. Miksi? En aivan tasan tarkkaan sitä osaa sanoa, mutta luulen, että ajatusmalli on tullut täysin ulkopuolelta. En voi kuvitella, että moiset asiat olisivat jotenkin automaattisesti ihmisen päässä syntyessään. Lukiossa ollessani monet ystäväni olivat hakemassa yliopistoon, kuka minnekin. Eräs haki Turun oikeustieteelliseen ja pääsi toisella yrittämällä. Toinen LTKK:n kauppatieteiden linjalle ja on sieltä jo valmistunut. Itse hain LTKK:lle lukemaan ja sain paikan sähkötekniikan linjalta. Lopulta ala ei kiinnostanut pätkääkään ja lopetin lopulta koko koulun parin vuoden tarpomisen jälkeen ja menin siis ammattikorkeakouluun, jossa nyt olen. Tämä ala kiinnostaa tiettyyn pisteeseen asti.
Nyt minua on hiukan alkanut tympiä varsinkin oman koulutusalani tietynlainen mentaliteetti. Olen opiskellut kustannus- ja investointilaskentaa. Kalkyyliä kalkyylin perään ja tuottavuutta. Suorittamista. Tulos tai ulos ja niinedelleen. En ole enää lainkaan niin varma, että tuo mentaliteetti on tehty minua varten vaikka pitkään kyllä pyrin ajattelemaan, että siinä on sisältöä omalle elämälleni. Empaattisuus huitsin hitoille ja vain lasketaan. Kaiken voi siirtää numeroiksi ja vain se, mitä lukee tulostilin viivan alapuolella, on merkittävää.
Mutta niinhän toki yhteiskunta tietyssä määrin toimii ja markkinatalous. En minä sitä menekään kieltämään. Kyllä yhteiskunta tarvitsee suorittamista jos halutaan, että yhteiskunta on nyt tällainen kuin se on. Vai kuinka moni sitten lopulta tahtoo, että yhteiskunta on tällainen kuin se nyt on? Ilmeisen moni, kun katsotaan sitä, millä tavoin vaikkapa viime eduskuntavaaleissa äänestettiin. Kokoomushan voitti ja se kyllä kertoo jostakin. Raha ratkaisee ja älkää nyt luulko, että olisin niin naiivi, että en osaa nähdä eroja puolueiden välillä ja että luulisin vain Kokoomuksen olevan puolue joka ajaa yksilön etua yhteiskunnan edestä, mutta kyllä silti tuo äänestystulos jotain sanoo. Ainakin minulle. Se on vain sääli, koska lopulta joskus itsestäni nyt tuntuu siltä, että tässä niin järin kovin suorittavassa yhteiskunnassa, ihmiset voivat varmasti enemmän pahoin kuin vuosikymmeniä sitten vaikka talous olisikin kasvanut niistä ajoista kuinka monta sataa prosenttia.
Talouskasvu, ilman sitä ei yhteiskunta voi hyvin. Juu, mutta olisiko sitten kuitenkin olemassa myöskin vaihtoehtoja. Onneksi tässä yhteiskunnassa lain mukaan vielä saa myöskin elää toisin. Harmi sinänsä, että laki ja yleinen käsitys ”hyvästä elämästä” eivät täysin kohtaa. Mutta veikkaan kyllä, että ajan kanssa ihmisen oman henkilökohtaisen henkisen hyvinvoinniin osuus tulee kasvamaan siinä kuuluisassa Maslow’n tarvehierarkiassa.
Tässä tekstissä nyt ollut varmasti päätä eikä häntää ja yksi todellinen ajatusryöppy tämä nyt olikin, mutta mielestäni itselleni juuri nyt hyvin tarpeellinen ja varmasti joskus vielä palaan asiaan tulevaisuudessakin ja todellakin aion pohtia myöskin sitä enemmän, että miten tämä yhteiskunta on niin pielessä kuin se nyt on vaikka se päällepäin näyttäisikin niin järjettömän hienolta ja toimivalta, pohjoismaiselta ”hyvinvointiyhteiskunnalta.”