Raamatussa sanotaan, että ihmiselle ei anneta kannettavaksi suurempaa taakkaa, kuin jonka hän jaksaa kantaa.
Vitun raamattu. Olet väärässä. Minulle on annettu. Jos taakka ei olisi suurempi kuin fysiikkani kestää, miksi helvetissä molemmat olkapääni ovat niin kipeät, että pääni kääntyy korkeintaan kaksi astetta molempiin suuntiin. Miksi eilen ylämäessä tuota taakkaa raahatessani jouduin pysähtymään kymmenen kertaa kahden metrin matkalla vain todetakseni, että Helsingin kirkonkylässä ei ole olemassa ainuttakaan herrasmiestä, joka tarjoutuisi raahaamaan kantamukseni autoon? Toista se oli 90-luvulla Ilmajoen raitilla kun opiskelijasuntoon muuttaessani keski-ikäinen mies otti ylimaallisen painavan kassini polkupyöränsä tarakalle ja kuljetti minut kotiovelle. Oi aikoja, oi tapoja.
Minä vältin fyysisesti raskaaseen ammattiin hakeutumista siksi, että inhoan kaikkea fyysistä ponnistelua. Toisin sanoen, olen laiska hedonisti joka vihaa hikeä. Ja mitä minä teen nyt? Raahaan oman painoni verran papereita paikasta a paikkaan b josta raahaan ne taas paikkaan c raahatakseni ne takaisin paikkaan a ja b kunnes taas ensi viikolla tapaamme paikassa c saman pinon kanssa.
Haistakaa ite.
”Tyttö, sinä olet kaunis”
– kiitos lähikaupan juoppo, pelastit kurjan päiväni vaikka kauneuteni sinulle näyttäytyikin vasta sen aamulla nautitun lasolannoksen jälkeen.