Ns. perinteisen parisuhderoolijaon mukaan miehen kuuluu olla se vahvempi osapuoli, joka suojelee naista (heikompaa osapuolta), määrääkin tätä tarvittaessa ja on muutenkin isommin vastuussa yhteisistä asioista. Ainakin käsitysten mukaan tämä toimii ”paremmin” näin päin. Vai toimiiko sittenkään?
Lähdinpä taas vaihteeksi viime päivinä sokeripöllyn ja väsymyksen kombinaation voimin pohtimaan tätä mielikuvaa. Jotenkin se ei tunnu istuvan enää ainakaan vuoden 2013 suomalaiseen pk-seudun yhteiskuntaan. Luonnollisesti otanta on mitätön vrt globaalimpaan vaihtoehtoon, mutta kun en ole väitöskirjaa aiheesta tekemässä, en turhaan vaivaudu hakemaan määräraha-avustusta maailmanympärys”tutkimus”matkalle.
Nnäkökentässäni on enemmän niitä kantavana voimana toimivia naisia, jotka tarvittaessa muinaismaailman sotauhan altakin kantavat miehensä selässään pois vaaran kynsistä. Hyvin usein (vaikkei toki aina) nainen on se joka näkee pintaa syvemmälle, ymmärtää ääneen sanomattakin jääneet asiat, antaa toiselle tukea, hyväksyy ja rakastaa. Pyyteettömästi.
Mitä heikkous sitten on? Ihmiskohtainen määritelmä, toki.
Jollekin itkeminen edustaa heikkoutta. Itselleni se edustaa vahvuutta, joka ilmenee heikkoutensa esiintuomisen kautta. Aidosti heikko ihminen piilottelee heikkoutena pitämiään asioita viimeiseen asti ja sitten joko räjähtää paloautonvärisenä sireeninä tai tuppisuuna vetäisee koko vuoden reseptiunilääkkeet (omat tai esim. kaverinsa/puolisonsa) kerralla ja liukastuttaa ne kurkusta aslas jollain vettä väkevämmällä.
Vahvuutta on myöntää oma rajallisuutensa ja hyväksyä se. Vahvuutta on pitää huolta itsestään silloinkin, kun näkisi voivansa antaa voimiaan sille, joka on selvästi heikommassa jamassa. Vähän samaan tyyliin kuin lentokoneessakin tarvittaessa on aikuisen laitettava se happimaski ensin itselleen ja vasta sitten muksulle.
Heikkouden ja vahvuuden käsitteitä on pureskeltu, purettu palasiksi ja koottu uudelleen kokoon.
Päädyin siihen,