Näin ensimmäisellä rivillä kai kuuluu miettiä, mitä kaikkea haluaa itsestään kertoa. Totuuden, puolitotuuden vai mielikuvitustotuuden? En päätä sitä vielä. Voihan olla, että tämä jää ainoaksi kirjoitukseksi. Ai niin, mutta tämähän on muotia…:)
Terapeuttiset Sinkkuelämää-jaksot ovat taas alkaneet! Jes! Se vain on niin, että vaikka on ylilyöntiä ja turhan glitteriä, sieltä löytyy NIIN todenpohjaista asiaa! Samoin kuin suomen mahtava Kumman kaa-sarja -kummastakin löytyy naiseuden ydin.
Musta tuntuu välillä, että olen pelottava naisihminen. Pelottavaksi mut kai tekee ikä ja kokemus. Väittäisin myös, että miehistä on tullut arempia. Tästä on ollut ihan jotain tutkimuksen tynkääkin. Sukupuoliroolit ovat murroksessa niin työ- kuin siviilielämässäkin. Toisaalta miehet haluavat pitää kiinni luolamies-ajoista ja haluavat tuntea olevansa saalistajia ja tilanteen herroja. Naisen täytyy vain odottaa, että mies tulee ja ottaa. Vaan me naisetpa ei enää jasketakaan aina odottaa. Miehet nysvää ja pelaa tarpeettomia pelejä! Tottakai sitä pelaa itse kukin, mutta minä henk.koht. en välttämättä nitä aina jakaisi.
Kaupunkikulttuuri on laskelmointia. Täytyy olla itsenäinen, oman tiensä kulkija. Ei saa olla riippuvainen muista ja heikko. Ei saa näyttää, että ei aina jaksa olla vahva. Se on säälittävää. Kääntöpuoli vaan on, että jos sitten on oikeasti vahva, itsenäinen nainen, on pelottava. Sekavaksi asian tekee, että me naiset haluamme vahvan miehen ja miehet myös vahvan, itsenäisen naisen, mutta kuitenkin takaraivossa jäytää vanhat roolimallit perhettä elättävästä miehestä ja pullantuoksuisesta naisesta.
No, minä en leivo. Ei tarvitse jos ei halua. Mutta mies on ihana jos se leipoo. Jos sillä on valkoinen, tiukka t-paita ja vahvat käsivarret jauhossa…Niillä käsivarsilla mua saa kannatella hetken…
😉