Mulla on nykyään tapana sanoa IHAN suoraan. Oon ajatellu asian siltä kantilta, että jos välit on jo valmiiksi huonot, niin siinä kohtaa on AIVAN SAMA vaikka menis huonommiksikin -ainakaan silloin ei tartte harmitella, että ”vitsi, olis pitäny sanoa..” jne. Me ei olla väleissä mun vanhempiin, ennen oltiin, melko teennäisissä väleissä. Äidissä on samaa vikaa kuin anopissasi -eli käyttää kaiken aikansa ja energiansa muiden asioitten kontrollointiin ja järjeselyyn ja arvosteluun. Siihen viä kaupan päälle semmonen luonne, että MITÄÄN ei anneta anteeksi (ei myöskään sitä, jos tehdään toisin kuin hän suosittelee/käskee) niin soppa on valmis.
Sanoin ihan suoraan (mieheni ohella), että ei tartte olla meidän kanssa missään tekemisissä niin kauan ku toi touhu jatkuu. Pidin palopuheen jupottelusta ja katkeruusesta ja väkivallasta (jossa äitini ”saava” osapuoli) ja totesin loppuun, että ennemmin ei tartte ottaa yhteyttä ennenku oot menny hoitoon ja TODELLAKIN kääntyny eri suuntaan.
Oli suunnaton helpotus, että ei tartte enää tapella, esittää, myönnytellä, näytellä, tuskailla, itkeä jne.
Mulle ja mun miehelle riittää se mitä meillä on. Niin kauan ku meillä on toisemme niin ollaan jotain. Mun äiti toi ainoastaan ihan turhaa painetta ja kitkaa meidän väliin, ihan turhaa itkua ja häpeää.
Kyllä mä tiedän, että mikään ei oo lopullista -jonain päivänä mun ja äitin on ”nostettava kissa pöydälle”. Mutta siihen tilausuuteen mä en mee pää painuksissa, vaan just näin varmana ja voimakkaana.
________________________________________________________
Näi mä kirijootan muualla, tilanteesta johona vaa pulijaalhan, muttei sanota/puhuta suarhan. Mikää ei oo sen tappavampaa omalle ittelle, ku olla sanomatta suaraan..
Siis joo— lyhyestä virsi kaunis: tee niinku tunnet, älä tunne niinku teet.