Siis aina kun aloottaa laihrutuksen, nii tuloo sellaanen ihan järjetöön alkuhurma, notta ei meinaa pysyä housuussaan ku on nii jumalattoman ylypiä ja tyytyväänen ku teköö asioolle jotaki. Tää hurma kestää joku 4 päivää – viikon mutta sitte alakaa ne vaikiammat ajat.
Ne ajat ku alakaa tuntua siltä, ette munny nii tarttekkaa laihruttaa ja moon iha hyvä tällääsenä. Ja sitte ku siinä kohtaa luavuttaa nii kaharen tai kolomen viikon päästä on taas kilon lihavee.
Moon laihruttanu koko piänen ikäni -ku oon aina ollu kerta lihava. Oon kersasta asti oppinu syämään huanosti ja liikkumhan vähä. Kotona meillei liikuttu eikö harrastettu -oikiastansa päinvastoon: mua ei päästettu ikinä mihinkää ja kavereetten kans piti kans olla mellä, äiteen valvovan silimän alla..
Ny ku on oma lapsi, nii asioota ajatteloo enee -meirän perhees liikuthan ja harrastethan ja opetethan jo piänestä pitäen, notta mikon terveellistä ja mikei. Ei tiätenkään liikaa saa painottaa tätä lihavuushomaa, vaan siis opettaa terveellisyys luannollisena osana elämää. Ja ruuaalle ei saa palkita eikä ainaskaan omaa huanoa omaa tuntoaan liävittää. Mun äitee aina huusi jne ja sitte se toi kaupasta jonku keksipaketin tms. Liävittääksensä omaa tuskaansa.
Mun olis tärkiää laihruttaa nimenomaan NY -ettei sitte tartte laihruttaa ku tenava on vähä isoompi ja alakaa kattua ja oppia siitä mitä me miähen kans syärhän. Ei lapsen tartte kattella laihrutusta, tai olla ees tiatoonen siitä. Mun on oltava kunnos silloon.
Ny on aika.
*psyykkaa ittiänsä*