Kaikista tuskaisinta minulle, niin juuri minulle itselleni ilman itsekeskeisyyden häivähdystäkään -on menettää ihminen. Tutustun, ihastun kenties hieman hullaannun. Jalat tiiviisti kuitenkin maata vasten ja se hetki saapuu kerta toisensa jälkeen, tämä ihminen on poissa. Iäksi? Mutta Miksi?
En ole paha, en ollenkaan, pidän ihmisistä, kohtaloista, eletystä elämästä. Nautin vuorovaikutuksesta. Otan ihmisestä jotain mukaani, mutta myös annan. Olen liian syvällinen lisäksi liian sydämellinen. Arvostan elämässä ystävyyttä, kenties enemmän kuin moni muu. Voin myös myöntää, että tarvitsen heitä ja oikeat ystäväni tarvitsevat minua. Me pidämme toisistamme huolta… toinen toistamme tukien niin hyvässä kuin pahassa. Arvostaen ja kunnioittaen niitä valintoja ja tehtäviä joita elämä ratkaistavaksemme eteemme heittää.
Läpikäyn itsekseni näitä ajatuksia, selvitän asiat mielessäni ja teen sovinnon itseni kanssa. Joskus tulee se raja vastaan jolloin ei ymmärrys riitä, silloin pitää luovuttaa. Joten teen sen nyt harkiten ja jatkan matkaa, ilman sinua, ystäväni.