…Mutta miten voin vieroittautua nestemäisestä Substralista?
Oletteko ikinä huomanneet kuinka ihmiset valittavat ensin kylmää talvea, mutta sitten kesän tultua onkin taas jo liian kuuma? Kokeilisivat viettää pari päivää täällä paikallisissa kesälämpötiloissa, johan olis mukava olla taas Suomen hellesäässä. Villapaita päällä valittaa koleaa säätä, meinaan.
Ihmiset ovat kuin kasveja, kestävät koviakin sateita ja muita sään vaihteluita niin että suorastaan ihmettelemme niiden sitkeyttä, mutta kuitenkin lakastuvat ja nuupahtavat jos ne jättää huomiotta oman onnensa nojaan liian pitkäksi aikaa.
Rakkaimpiaan pitää vaalia ja hoivata riittävän usein, muttei jatkuvasti. Niille pitää puhua, muttei nalkuttaa. Niitä pitää käsitellä varmoin, luotettavin ottein, ja kuitenkin varoa murskaamasta niistä herkintäkään terälehteä.
Kukaan ei ole synnynnäinen puutarhuri, kaikki puhuvat kasvinsa uuvuksiin tai taittavat niistä terälehtiä joskus. Jotkut jopa unohtavat oppia ensimmäisestä virheestään ja tekevät saman virheen useita kertoja.
Rakkaat viherlogian opetuslapseni, luettuani puutarha-päiväkirjojanne olen huomannut että teillä on päiviä jolloin aurinko paistaa suoraan terälehdillenne ja kaikki näkevät teidät silloin yhtä kauniina kuin minä aina. Olen myös huomannut teillä olevan huonoja, sateisia päiviä, jolloin kaikki toivo paremmasta on näyttänyt menetetyltä.
Muistakaa aina että jokainen kasvi tarvitsee sadetta kasvaakseen, sadetta joka huuhtoo kaikki surun ja murheen pölyt mennessään ja valmistelee Teidät kukoistamaan kun aurinko ottaa paikkansa taivaalla ja hajoittaa pilvet häätäen ne kauas pois.
Räsy, aistin surua runossasi (pitäis olla aika laho jos ei aistis…), toivon että tilapäinen mielenhäiriösi on jo mennyt ohi.
Sinä et nimittäin ole vain sinä. Sinä olet JUURI Sinä. Sinä et ole yleishyödytön etkä turha. Sinä olet juuri se oranssi lilja meidän puutarhassamme, ilman sinua puutarhamme olisi väritön.
Ja muistakin se! 😉
Olen huomannut myös sen seikan pitävän paikkansa että jotkut ruusut ojentavat piikkinsä herkemmin esiin juuri tiettyyn kuunkierron aikaan. En osaa selittää miksi näin on, koska tiedän varmuudella tästä aihepiiristä vain yhden faktan.
Yksikään puutarhuri ei tule ikinä ymmärtämään yhtäkään ruusua sataprosenttisesti! Yrittää voi aina, mutta en usko kenenkään ikinä keksivän sellaista lajiketta jonka piikit eivät pistäisi.
Mielestäni tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa että kaikki ruusut ovat kauniita, piikkeineen päivineen. Ja onhan se vähän kiinnostavampaa ja jännittävämpää helliä omaa ruusuaan kun saa kunnian olla se ainut jonka vuoksi ne piikit ovat useimmiten kuitenkin alhaalla.
Puutarhureilla on omat vaikuttimensa siinä missä ruusuillakin.
Ruusujen reagoidessa kohtelun laatuun ja hellyyden määrään, puutarhurit yleensä nauttivat eniten ruusunsa ulkonäöstä, tuoksusta, pinnan sileän pehmeästä kosketuksesta… Tässähän meinaa ihan ruveta maitiaisnesteet vuotamaan!
Puutarhureihin vaikuttavat hormonit ja tunteet, mutta myös fyysiset tuntemukset.
Me olemme kaikki ajattelevia, tuntevia olentoja (kyllä, myös kasveilla on tunteet), joten eiköhän vastaus kysymykseesi ole tämä:
Puutarhureita EIVÄT ohjaile pelkästään fyysiset tuntemukset, vaikkakin joskus fyysiset tuntemukset saavat puutarhurit unohtamaan että tunteita saa (JA PITÄÄ!) näyttää.
Enkuli, mitä sinulle kuuluu?
Toivottavasti Jampan pudottama pommi ei varistanu kaikkia terälehtiäsi irti, muuten voi tulla vilu ihan alasti…
Toivottavasti sanoistani (Niin tässä konsultaatiossa kuin aiemmissakin) on teille hyötyä, haluan sinulle vain kaikkein parhainta kaiken sen myrskysään jälkeen mitä olet kokenut.
Ikioma helmeni, sinua minä ikävöin kaikkein eniten. Sinä olet se joka herätyskellon täällä rämistessä istut paikoillasi Untuvan nurkkapöydässä kun karu todellisuus tarttuu nilkoistani kiinni ja raahaa minut ulos takaisin valvemaailmaan, sinä olet se puhdas rakkaus joka saa minut jaksamaan kaiken sen stressin yli mitä täällä kohtaan. Sinä olet palkintoruusuni, tulipunaisine terälehtinesi, kiinteine jäntevine varsinesi ja vahvoine itsenäisine juurinesi.
Sinä olet minun kuningattareni joka kauneudellasi sokaisit minut jo kauan sitten, mutta annoit samalla kyvyn nähdä sydämelläni. Olen sinulle kaikkeni velkaa, enkä pysty sitä ikinä maksamaan kokonaan takaisin. Sinun on vain siedettävä minua vierelläsi, maksamassa velkaani koko lopun elämämme ajan. Mä rakastan sua…
Rakkaat viherlogian opetuslapseni, muistakaa eräs elämän suurimmista perustotuuksista, niin puutarhanne tulee aina kukoistamaan:
”Kauneimmilla kaiverruksillakaan koristeltu kastelukannu ei muuta sitä tosiasiaa että sen sisällä pitää olla vettä.”
Aurinkoisia puutarhanhoito-hetkiä,
Vih.Tri M-A