Eräs ystäväni soitti tänään, ja kysäisi josko lähtisin hänen kanssaan hautausmaalle kunhan palaudun tältä reissulta kotiin. Veti taas hiljaiseksi, ja teki mieli huutaa, että paskaako mun tarvii lähteä mihinkään hautausmaalle itseäni kiusaamaan; voin tehdä sen ilman hautakiviäkin.
Sen jälkeen kun ex-puolisoni otti ja kuoli käsiini, en ole hänen haudallaan käynyt kuin kahdesti; en olisi välittänyt mennä noina kahtenakaan kertana, mutta tietyistä syistä on ollut hieman pakko.
En jotenkin ymmärrä, että miksi tahtoisin nyt taas lähteä pahoittamaan mieleni ja katsomaan jotain mikä tuntuu siltä kuin potkastaisiin päähän; sattuu siis pirusti.
Miksi ihmeessä olen mieltänyt joskus teini-angsti-vuosina kuoleman kauniiksi? Siinä kun ei tasan tarkaan ole mitään mikä tekisi siitä kauniin. Kuolema sattuu, tuntuu repivän sen viimeisenkin järjen rippeen korvien kautta pihalle, ja ainakin minusta kuolema teki hetkellisesti saatanan vihaisen ja pyyhki hymyn kauaksi aikaan kasvoilta pois.
Vittu, tekisi mieli itkeä. Sitä mitä ei enää ole, ja sitä minkä vielä joutuu antamaan pois.
