Puran matkalaukkuja, juon hunajateetä aamutakissa. Iltamekko henkariin, korsetti pyykkiin, Muxartin korkokengät laatikkoon.
Vallitsee matkan jälkeinen haikeus, tällä kertaa oikein Weltschmerz.
Kävin Berliinissä Art Forum -taidemessuilla ja muuten vain. Neljän päivän matka suurkaupunkiin on ahne paniikinomainen yritys nähdä, saada, kokea, paljon, maksimaalisesti, kaikkea, hienoa, kaunista, tärkeää.
Suhteeni Saksaan ja saksaan on vaikea. Opiskelin kieltä kuusi vuotta, yritin oppia pitämään siitä, mutta en koskaan onnistunut. Saksa on ruma ja inhottavasti rakentunut kieli, tästä en pääse mihinkään. Kuitenkin ostin kilokaupalla saksankielisiä taidekirjoja, että jos sittenkin helpottaisi… Taidekirjoissa – hyvissä – on se mukava puoli, että pääosassa on kuva. Jos kuva herättää kysymyksiä, niin kyllä sitä lukee vaikka arabiaa saadakseen toivomansa tiedon.
Erityisen himottavalta vaikuttaa kirja Berliinin julkisista veistoksista. Kun selaan teosta, tunnistan muutamia: tuossa istuin hetkisen, ihastelin sinisyyttä, tämän rekisteröin, mutten ehtinyt pysähtyä, en muodostaa kysymystä. Toisaalta huomaan tuttuja nimiä, tunnettuja taiteilijoita, haa, tämä tarina on pakko lukea.
Mikä oli parasta? Kyynelehdin monta kertaa.
Kauneinta oli islamilaisen taiteen museossa. Olen viehättynyt ornamenttien harmoniasta, koristeellisuuden ja matemaattisuuuden symbioosiosta. Niin, ja väreistä tietenkin. Missään nimessä en itse työskentelisi viivotin kädessä, menettäisin hermoni heti, mutta katselen itämaisia mattoja, lautasia, kattokoristeita tuntien suunnatonta rauhaa, ajattomuutta, jumaluutta jopa. Aloin nähdä unia säännöllisesti jakautuvista ympyröistä, abstrakteja unia!
Taidemessuilta ei tainnut jäädä mitään. Muuan taiteilija innosti teknisiin kokeiluihin, toinen ilahdutti maalauksellisella videolla. Erästä ihailin taitavan, kuvaavan tekniikan vuoksi. Mutta yleisvaikutelma oli kylmä ja kliininen, sellainen on trendi. Sieluton.
Vaikuttavinta oli kävellä holokausti-muistomerkin paasien välissä. Siitä lähtien, kun näin ensimmäiset kuvat teoksesta lehdissä, olen tahtonut nähdä sen. Oli kuuma päivä, kirkas aurinko. Reunimmaisilla matalilla kivillä istui nauravia syöpötteleviä porukoita. En sano muuta, en halua, sen vain että itse koin teoksen tärkeänä, hyvänä. Olisin voinut viettää monta tuntia kulkien, hiljentyen. Mutta olisinko silti ymmärtänyt kärsimyksestä yhtään enempää?
Ajattelen Bellinin Madonnaa, Rembrandtin Susannaa, punaisen kankaan loimotusta. Ajattelen tylyjä rakennuksia, luksustavarataloa, juutalaista kahvilaa. Mielessäni istun vielä joen rannalla, takana on lasitettu juna-asema, vanha silta, kuutamo.
