On se sitten vanhan kansan viisaus tai urbaani legenda, mutta jokainen nainenhan tietää, että miehen kysyessä suhteiden lukumäärää, sopiva vastaus on kolme. Tässä yön pitkinä ja pimeinä tunteina olen käsitellyt kolmea todellista, Suurta Rakkautta, jota kohdalleni on osunut ja onnistunut tekemään disclosuren viimeisimmän osalta yllättävällä tavalla.
Hieman siitä, mitä käsitän rakkaudesta ja miten uskon, että sen tunnistaa: Ensinnäkään tosi rakkaus ei ole riippuvainen suhteen kestosta. Uskon, että muutamakin tapaamiskerta voi jättää niin lähtemättömän jäljen elämään, että se myös muuttaa sen suuntaa radikaalisti. Lyhyessä ajassakin on mahdollista tuntea itsensä täydellisesti, täydellisenä, kun vastassa on oikea peili. Pieni hetki voi olla mittaamattoman pitkä, kun sen on elänyt niin, että yksi huokaus on tuntunut tuulelta, joka vavisuttaa selkärankaa ja hivelee ihoa. Yleisesti sitä kutsutaan rakastumiseksi, mutta se on rakkautta, jos se piirtyy verkkokalvoille lähtemättömästi ja jos sitä taaksepäin katsoessa muistaa aina vain puhdasta iloa.
Olin jo nukahtamassa, kun palasin kirjoittamaan tätä. Tiedätte sen tilan, kun olet juuri siinä…matkalla unimaailmaan. Tyhjästä ilmestyy sitten silmiin pelkkä viininpunainen pikeepaita. Paluu valvetilaan alkaa ja yhtäkkiä koko muisto on taas niin elävänä siinä, että jos tämä olisi elokuvaa, se näkyisi harsomaisena hahmona, utuisena aaveena pimeässä makaavan naisen päällä. Lattialla maastonvihreät polvihousut, Dr. Martensin kävelykengät, lippis ja se viininpunainen pikeepaita. Hotellihuone, valkoiset lakanat sekaisin, mies alastomana ja vahvana, tietoisena hetkestä tulee minuun ja minä pitelen kaljua päätä kaksin käsin, eikä silloin ollut kuin ikuisuus.
Puolitoista vuotta ja kuten selviytymismekanismeihin kuuluu, asiat joita ei pysty käsitellä, joihin ei saa vastausta, työnnetään alitajuntaan, niin syvälle takaraivoon, että suurimman osan ajasta voi olla, kuin ei olisikaan. Sitten niinä joinakin ah niin avuttomina ja heikkoina hetkinä ne nousevat sieltä kuin lohikäärmeet, nostavat päätään ja saavat käyttäytymään täysin mielivaltaisesti. Kun itse muistosta ei löydä mitään pahaa, rumaa, ei toisen katseesta, sanoista, olemuksesta voinut koskaan lukea mitään merkkiä siitä, etteikö se olisikaan ikuista, ei mikään ole tuhoavampaa kuin täydellinen välinpitämättömyys ja hiljaisuus. Ei selityksiä, ei vastauksia, ei mitään…yhtikäs mitään.
Tuntuu sopivalta kirjoittaa cityn blogiin tästä, sillä tätä kautta me tapasimme ensimmäisen kerran vuonna 2004. Tänään lohikäärme sai taas vallan. Tunsin viiltävän kivun katsoessani vanhaa kuvaa ja odottamatta edelleenkään vastausta, miettimättä sekuntiakaan tekoni tarkoitusta tai seurausta, lähetin nimettömänä viestin VIP palvelun kautta. Se kuului näin: Olet maailman seksikkäin ja komein mies ja muut ovat pelkkiä kangastuksia tai kalpeita varjoja. Sain vastauksen: Kuka olet? Vastasin: Hyvä haltijatar, joka yhtäkkiä kaipasi taas viiltävästi silmiäsi ja… Vastaus tuli nopeasti: Arvasin. Voisitko nyt vaikka jättää minut rauhaan, alkaa ahdistaa…
Kummallista kyllä, sillä hetkellä olin yhtäkkiä iloinen ja taas tasapainoinen oma itseni. Tajusin salamana ja vastasinkin niin, että kyllä, kun nyt pyydät. Kiitos. Tarina on arkinen; toinen on toiselle pelkkä pano ja ajanvietettä, mutta tarinan opetus on jotain muuta; pelkällä panollakin on tunteet ja ihmisarvoa. On kohteliasta, normaalia käytöstä ja kunnioitusta sanoa mitä haluaa ja tarvitsee.
Tällä viikolla aiemmin olen saanut monenlaisia yhteydenottoja niin tätä kautta, kuin arkisesta elämästä. Flirttiä, treffejä, kaikkea sitä on ollut ja tiedossa. Vasta nyt olen vapaa ja valmis avaamaan taas sydäntäni.
Tätä en tiennyt, ennen kuin näin lohikäärmeen.
