Olinpa sitten tänään taas ajotunnilla. Tuskainen kokemus. Opettajassa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta en vain kyennyt oikein mihinkään, sammuttelin autoa ja sekoilin. Tällä hetkellä on fiilis, etten koskaan saa sitä korttia.
On se jännää, miten se autolla ajaminen menee. Sitä kun luulee, että hallitsee tilanteen, että kaikki on ok ja ajaminen sujuu kuin tanssi – ja seuraavaksi on ojassa/toisen auton kyljessä/helvetissä/valitse sopiva vaihtoehto. Eikä voi sanoa muuta kuin ”Mä en yhtään nähnyt sitä. Se tuli ihan puun takaa.” Totta, joskus käykin niin, ettei tilannetta kykene kerta kaikkiaan ennakoimaan ja välttämään, mutta useimmiten auto-onnettomuudet johtuvat inhimillisestä erheestä. Mitä MINÄ olisin voinut tehdä estääkseni tätä onnettomuutta tapahtumasta? Miten olisin voinut estää asioita menemästä päin mäntyä?
Havainnointi. Havainnoinko tilannetta oikein? Havainnoinko sitä ylipäätään vai menenkö mentaliteetilla ”Ei tässä aiemminkaan ole mitään pahaa sattunut…”? Havainnoimalla voi ennakoida tilanteiden kehittymisen, enkä minä todellakaan ole ennakoinut yhtään mitään. Silmät kiinni ja kaasu pohjaan.
Merkinannot. Tulkitsenko toisen lähettämiä signaaleja? Mitä signaaleja itse lähetän? Ilmeisesti ristiriitaisia.
Oikea ajolinja. Minun ajolinjani on alusta asti mennyt päin mäntyä.
Oikea ajovuoro. Milloin pitää mennä ja milloin pitää antaa toisen mennä… Milloin pitää päänsä kiinni ja antaa toisen puhua. Hiomista on tuossakin.
Nopeus. Oikea nopeus on aina suhteellinen käsite. Nyt on menty liian lujaa ilmeisesti, tuloksena puutteellinen havainnointikyky ja reaktioajan lyheneminen.
Etäisyys. Ajanko liian lähellä? Vai liian kaukana? Luulin ajavani sopivalla etäisyydellä.
Liikenteenohjaus. Noudatanko minä yleisiä sääntöjä? Luulin noudattavani, mutta menen näemmä kuitenkin omien sääntöjeni mukaan.