Ensimmäinen ilta yksin hälyttävän pitkään aikaan. Satama on leikkimässä sosiaalista leirillä. Ja minä olen leikkimässä antisosiaalista koneella. Tuntuu oudolta. Miten nopeasti sitä tottuukaan toisen ihmisen läheisyyteen. Miten nopeasti unohtaakaan kaiken muun. Pelottavaa ajatellakaan, miten sitä käy sitten, jos toinen ei enää olekaan siinä. Pelottavaa, miten typerästi kirjoitankaan silloin, kun olen onnellinen. En oikein osaa sanoa mitään mihinkään enkä analysoida elämääni, tunteitani enkä ympäristöäni. Onko pakko, jos ei tahdo? Jos ei osaa?
En ole yhtään yllättynyt siitä, että parhaat tekstit kirjoitetaan masentuneena. Mietitäänpä vaikka sitä, kuinka moni moderneista japanilaisista kirjailijoista on tehnyt itsemurhan (toisaalta, japanilaisten itsemurhat tuskin kertovat yhtään mitään…). Kuinka moni suomalainen taiteilija on alkoholisti. Kuinka moni laulun sanoitus, joka kertoo onnesta, on mitään muuta kuin täyttä sontaa. Mikä on tragedioiden osuus suurista näytelmistä. I rest my case.