Prahan matkastani (tai matkastamme) on jo yli vuosi. Pitkä vuosi ja tavallaan kuitenkin lyhyt vuosi. Paljon on tapahtunut, jos ei muuten niin ainakin ihmissuhderintamalla. Herää kysymys, onko se kaikki ollut tarkoituksenmukaista? Tai onko kyseessä ollut jopa itse se suuri ja pelottava Kohtalo? Onko minun ollut tarkoitus rämpiä läpi kahden vaikean ja samalla niin kasvattavan ihmissuhteen (ensimmäistä niistä voi tosin kutsua ihmissuhteeksi vain sanan laajimmassa ja ironisimmassa merkityksessä), jotta olen ollut valmis pääsemään tähän nykyiseen? Toivon, että tämä olisi – kliseistä kielikuvaa käyttääkseni – se rauhaisa ja turvallinen kotisatama, johon voin ohjata myrskyn riepotteleman laivani. Mutta koskaan ei voi tietää. Jokainen päivä on, jos ei nyt sentään seikkailu niin ainakin pieni ekskursio uusiin asioihin, eikä aina voi välttää taisteluita. Silti luottamukseni on suurempi kuin ennen. On kyseenalaista, kannattaako sen varaan laskea. Mutta kaikki elämässä on kyseenalaista – paitsi kuolema. (tässä vaiheessa kannattaisi ehkä tarkistaa lääkitys…)
Tarkempi post Praha -vuoden analyysi on vaikeaa. En osaa hahmottaa asioita. Missä vaiheessa se, jota nyt jo uskallan kutsua ensirakkaudekseni, muuttui liian katkeraksi kalkiksi niellä ja pakotti minut aidan toiselle puolen virheämpää ruohoa jyystämään (voi kyllä, jyystämään)? Missä vaiheessa se muuttui ihmissuhteeksi? Ja missä vaiheessa se muuttui liian vaikeaksi niellä? Omalla tavallaan se kai oli sitä alusta lähtien. Ja omalla tavallani en kai tuosta ensirakkauden tuskasta päässytkään ennen kuin tuli jotain, mikä nyt osoittaa merkkejä siitä, että voisi olla paljon parempaa ja vahvempaa kuin nämä aiemmat yhdessäkään kykenivät olemaan. Praha on vain vuoden päässä, mutta kuitenkin jo vuoden päässä, eikä palaa. Ja ensimmäistä kertaa olen tyytyväinen, että asia on niin.
Asioissa on tietenkin aina kääntöpuoli. Samalla, kun olen viipottanut ihmissuhteineni ympäri Etelä-Suomea tukka putkella (jos olisi tukkaa), kaikki muu on jäänyt hunningolle sitäkin pahemmin. Opiskelu, ystävät ja perhe, harrastus, työ… Olen jaksanut keskittyä vain puolivillaisesti. Yliopistolla en saanut mitään aikaan koko viime lukuvuonna, ystävien ja perheen parissa olen viettänyt luvattoman vähän aikaa, harrastus on ollut vähän niin ja näin ja työ nyt ei jaksa muutenkaan kiinnostaa pätkääkään. Ei vain motivaatio ole riittänyt. Ole riittänyt oikeastaan paljoa mihinkään. Masennusta, sanovat. Keskittymishäiriötä, sanon minä. Jälkimmäinen teoria saa todistuksensa jo tässä tekstissä.
Satama saapui laivaan. Palataan asiaan taas, kun osataan ajatella ja tajutaan rajoittaa kliseiden ja teatraalisen kielen käyttämistä.