Ihanaa kun on syksy, ja pimeet aamut! Tätä olen kaivannutkin…Nyt ei ole pimeän pelkoa…Kukaan ei enää vainoa mua, niinkuin ennen. Uskaltaa liikkua yksinkin. Monia vaikeita ihmissuhteita takanani, väkivaltasia parisuhteita kuin myös ystävyyssuhteita…Toipuminen ottaa aikansa. On paljon ihmisiä, jotka pakenevat vastuuta, eivätkä koskaan opi virheistä. Tällaiset tyypit haluan kiertää kaukaa…Katson erittäin tarkkaan, kenet kaverikseni huolin. Se ei kerro suvaitsemattomuudesta, pikemminkin päinvastaisesta. Mun kutsumus on päihdetyöntekijä (saa nähdä toteutuuko), ja toivon mukaan, voin auttaa tällaisia ihmisiä edes hiukan. Tahtoisin saada heidät vierotuksen lisäksi käsittämään jotain oleellista virheiden korjaamisesta ja vastuusta. Kuitenkaan en voi peilata muistojani, jos saan joskus olla ammattilainen, sillä empaattinen on osattava olla. Nämä mahdollisesti duunissa tulleet asiakkaat ovat yleisesti ottaen mukavia heppuja, jotka eivät ole MINUA vahingoittaneet, ja siksi heitä on kohdeltava ystävällisesti, aidosti myötäeläen..Tosin lujasti, että tulee tuloksia.
Jotkut lähellä olevat ihmiset tuntuvat pitävän mua sellasena ”pikkusen säälittävänä reppanana” . 🙁 Se ei ole koskaan kiva tunne, koska mä en kaipaa/tarvitse yhdenkään ihmisen sääliä. Sääli on sairautta. Olen kokenut rankkaa ja valoisaa, ja oppinut niistä JA THAT`S IT.
Nyt laitan täällä Mikkelissä läheiseksi tulleen Ukkometso-biisin sanoja tähän (=Popedan viisu). Silmännurkasta tulee vettä, kun kuuntelee tän:
”Ja Reiska laittaa soimaan vielä yhden laulun,
ja itkee sitten yhden kyyneleen.
Se laulu kertoo meistä, onnenenkeleistä,
jotka pohjantähden alla asustaa.
Suomenniemellä, suomenkielellä,
äijät huutaa lailla perkeleen…”
Ah ah, kicksabiisi! Kicksabiisejä on PALJOOON! 😀 😀