Moro! Laitoin tänään krapulassa soimaan Popedan biisin, Mä elän vieläkin.Kuuntelin tuota viisua paljon aikana, jolloin elämässäni oli vaikea jakso. Tänään biisin soidessa, paikalla oli porukkaa, jotka ovat nykyisin lähipiirissäni, ns. uusia ihmisiä. Halusin biisin avulla kertoa heille jotain minusta, koska puhuminen näistä asioista tekee edelleenkin helvetin kipeää. Biisihän ei nyt suoraan välttämättä tuo julki sitä: Kuka minä olin pari vuotta sitten, mutta pientä rivien välistä lukemista on ihan hyvä harrastaa. Tosin se ei tunnu olevan miespuolisten henkilöiden vahva puoli. Biisi soi, porukka katsoi töllötintä, mutta välillä sain pitkän katseen, joka viestitti, että tajuan jotain sinusta, mitä et välttämättä koskaan muuten paljastaisi. Sain voimaa katseesta. Ilmassa on uuden ajan tuntu. Uusia ihmissuhteita vailla sitä mainetta, jota ennen kannoin. Eikä siitä sitten sen enempää. Jos jotkut frendini lukevat tämän blogin, saattavat tajuta, mitä tarkoitan. Toivon ainakin, että joku heistä ymmärtää ja muistaa. Silti tunnen olevani täynnä, tulvillaan, salaisuuksia, jotka eivät kiinnosta ketään. Ja se on erittäin turhauttavaa. Kukapa ei haluaisi olla kiinnostava. Jos joku hiffaa, niin kommentoi ihmeessä! Ja muutkin.Kiitos ja kuittaus!
