Nelli kuoli eilen. Löysin sen pihalta, nurmikolta. Huusin, mutta ei reaktiota. Huusin ja huusin hysteerisesti, mutta ei mitään elonmerkkejä, ei liikahdustakaan. Hetken vain seisoin siinä enkä pystynyt liikkumaan. Sitten juoksin sisälle itkien ja soitin heti äidille, koska olin yksin kotona. Äiti ja isä olivat matkalla kotiin työretkeltä ja olivatkin kotona 1 ½ tunnin kuluttua. Äiti onneks soitti Jennan paikalle rauhoittelemaan mua.
Kaikki koiraihmiset ainakin tietää, miten pikkuiseen räkyttäjään voi kiintyä. Se oli riiviö, mutta erittäin rakas perheenjäsen.
Oon itkeny niin paljon, että päätä sattuu ja välillä oksettaa, vaikka särkylääkkeitä ja rauhottavii on menny aika lailla. Olisin ymmärtäny tän tapahtuneen paljon paremmin, jos se olis edes ollu vanha tai sairastellu aikaisemmin, mutta ei.
Eilen menin nukkumaan itkien ja heräsin aamulla itkuun. Ei voi olla vaan muistelematta, kuinka juuri edellisaamuna se hyppäsi sänkyyni ja nuoli kasvojani. Tai kun en tänään pystynyt menemään kouluun ja äiti vei mut kaupungille, että saataisiin muuta ajateltavaa, niin kotiin tullessa kukaan ei ollut iloisesti ottamassa meitä vastaan. Se tuntui aika helvetin pahalta.
Ne, jotka tätä ei voi ymmärtää ja ihmettelee, että miks jotain koiraa pitää itkeä, voi olla sanomatta mulle mitään. Te ette tiedä.
Isi hautas Nellin tammen alle.
