Tulipa taas viikonloppuna pohdiskeltua kaikenlaista=( Meni taas itkuiseksi menoksi välillä. Olen ärsyttävän pateettinen usein.
No ainakin nyt olen tyytyväinen hiuksiini, keksin alkaa käyttää erilaisia kangaspantoja pitääkseni hiukseni ojennuksessa: käy hyvin mun kasvon piirteisiin jne.
Niin, tänään on porukoiden 30 v hääpäivä, sitä olin juhlistamassa kotipaikkakunnalla. Ne on jotenkin niin lutusia, kun ovat vieläkin kuin vastarakastuneita=)Ja taas jouduin tekemään niitä kaason tehtäviäni, kun olen elokuussa hyvän ystäväni kaaso. Hääpäivän ohjelmaa suunniteltiin.
Sain kuulla, että talvella kun tapahtui nuoren tytön tappo, niin tämä tapon tehnyt poikaystävä on entisen luokkakaverini veli. Tuo tappajan sisko eli mun entinen luokkakaveri on yks ilkein ja ahdistavin ihminen jonka olen tavannut, mutta silti se pisti miettimään. Miten kauheelta tuntuisi kun oma veli ois tappaja.
Sain vihdoin luettua loppuun joululahjaksi saamani Kjell Westön ”Missä kuljimme kerran”. Tähän asti nuo tenttikirjat vieneet liikaa aikaa, vihdoin on kesä ja voin raahata kirjastosta isoja kirjakasoja luettavaksi=) Aluksi kirja tuntui suht tylsältä, mutta 1920-luvun kuvaus oli erittäin hyvä.
Ystävän kanssa pohdittiin syntyjä syviä, kuten sitä miten koulukiusaaminen jättää syvät jäljet. Ärsyttää kun ne, joita ei ole kiusattu sanovat aina, et miten sä jaksat märehtiä vanhoja kiusausjuttuja että lasten leikkiähän ne vain oli. Valitettavasti niin ei ole, kaikki lapsuuden ja nuoruuden hyvät ja huonot kokemukset rakentavat meidät aikuisiksi. Ne kokemukset on aina ainakin mussa, niihin on vaan pystyttävä suhtautumaan ilman katkeruutta. En esimerkiksi koskaan pysty unohtamaan sitä, miten mua nöyryytettiin ja kiusattiin seksuaalisesti rippileirillä. Olen vaan joutunut hyväksymään sen, ja joudun kantamaan sitä mukanani aina. Jos tuo kaikki oli lasten leikkiä, niin miksei niitä juttuja unohda?
No uusi viikko ja uudet kujeet=)