Mä oon surullinen. Siis ihan todella vihaisuudensekaisesti surullinen, vaikka näytän ulkoisesti melko normaalilta, joku voisi sanoa mun näyttävän jopa iloiselta. Pinnan alla vaan kytee. Olis tosi vapauttavaa saada kunnon itkuraivarit, jos vaan en olis niin lukossa, että purkautuminen just nyt tuntuu mahdottomalta.
Ainiin, ja elämä muuten menee oikeesti aika hyvin 🙂 Oon muuttamassa Helsingistä Imatralle 2 viikon päästä, poikaystäväni kans yhteen, ja pääsen hirvittävän pitkän vuoden tauon jälkeen takas kouluun, lukemaan sitä ainetta, jota olen halunnut opiskella todella tosissani 11-vuotiaasta lähtien. Psykologiaa siis. Ja Imatralla mulla on jo muutama oikein kiva kaveri, ihaninta on se, että todella hyvä ystäväni Sanna, joka on myös Ivalosta kotoisin kuten minäkin, muuttaa myös Imatralle samaan aikaan mun kanssa. Oon oikeestaan ihan hirveen innoissani, ja tuntuu ihan hyvältä muuttaa (vaikken Helsingistä haluais pois missään nimessä, mutta väliaikaisratkaisuna Imatra on just nyt lähes täydellinen). Tuntuu, että menen ensimmäistä kertaa elämässäni KOTIIN. Mikään paikka ei ole koskaan tuntunut täysin kodilta, ei Ivalo ainakaan, missä kuitenkin vietin elämäni ekat 18 vuotta. Helsinki on ollut ihan unelmakaupunki, mutta huolimatta maailman ihanimmista ystävistäni ja tosi kivoista työkavereista, oon ollut hirveen yksinäinen. Sitä tosin olen ollut aina.
Olis ihanan helppoa sanoa, että tämä on vaan nuoruuden angstia. Ehkä se voi ollakin sitä? Ainahan mä oon nuori ollut nimittäin 😀 Mutta silti se tuntuu joltain paljon vakavammalta. Melkein hävettää, kun itkeskelen ilman syytä ja olen tosi siipi maassa, vaikka pitäis varmaan pomppia ilosta kattoon ja halailla vastaantulevia mummoja, koska elämä hymyilee. Ihan tosissaan hymyilee, ja oon oikeesti onnellinen, jollain lailla. Sehän tässä pelottaakin. Ja pelkohan se on, mikä mut saa näin surulliseksi. Aina, jos asiat on hyvin ja onnelliseksi, tunnen itseni tosi onnettomaksi, koska korkealta on ikävä pudota. Mä en ole IKINÄ osannut olla onnellinen. Olen onnellinen pienenpienistä jutuista kärsimyksen keskellä, kuten hymyilevistä tuntemattomista ihmisistä loskakelin keskellä, tai siitä, kun ohimenevien bussien ja taksien kuskit hymyilee ja vilkuttaa mulle, kun liikennevalot muuttuvat punaisiksi juuri nenäni edestä, ja joudun odottamaan vihreitä, ja se saa mut hymyilemään 🙂 Mutta kun puitteet ovat idylliset, minua pelottaa.
Kun on kärsimystä, ne pienet onnen aiheet tuntuu todella todellisilta ja suurilta. Mutta jos kaikki on liian valoisaa ja ihanaa, se tuntuu suurelta, joskin kauniilta valheelta. Ja se loppuu joskus. Mikään ei ole ikuista (paitsi odottavan aika)