Mä tunnen maailman ihanimpia ihmisiä, niitä mun elämä on ihan täynnä. Se on suurin lahja koko mun elämässä, ja olen ihan mielettömän onnellinen siitä. Se vaan on aika rankkaa, kun aina on sitten jotain ikävä. Kaikki ne ihanat ihmiset ei tule varmasti koskaan elämään samassa paikassa. Jollain lailla melkeinpä rankkaa kun on ”liikaa” niin hyviä ystäviä, eikä koskaan ehdi kaikkiin pitää tarpeeksi yhteyttä, ja kun vaikka menee käymään pariksi päiväksi just Helsinkiin, ei ehdi millään tavata kaikkia, ja sitten tuntuu tosi pahalta. Nytkään en ehtinyt näkeen Liisaa enkä Marikaa, ja paria muuta 🙁 Hirveen kiireistä kokoaika.
Oon nyt hirveä inisijä, ja häiriköin ihmisiä jatkuvasti synkähköillä tekstiviesteillä, kohta mulla varmaan ei sitten enää ookaan niin paljon niitä ystäviä 😀
Sovittiin Markon kanssa, kun muutin tänne, että muutetaan sitten ens vuonna yhdessä Helsinkiin, mutta nyt kun se ei pääsekään koulua läpi, se haluaa jäädä Imatralle, jos saa vakipaikan tehtaalta, missä on töissä. Ja luultavimmin saakin, kun on niin hyvä työntekijä, tekee ihan hulluna töitä eikä oo koskaan ees kipeenä. Saa hirveesti kehuja pomolta. Tunnen itseni taas aika petetyksi, kun taaskin näyttäis siltä, että lupaukset petetään ja suunnitelmia muutetaan keskustelematta asiasta edes mun kanssa. Oon itseasiassa jo pidempään miettiny useeseen otteeseen mahdollista eroa, vaikken haluakaan erota. Kaikki vaan näyttää niin useasti niin toivottomalta. En jaksa tapella joka kerta kun herra ottaa alkoholia. Eli viikoittain.
Monesti tuntuu, että Marko on mulle liian nuori. Outoa, vaikka oonkin itte kaks vuotta nuorempi. Juttelin aiheesta serkun poikaystävän kanssa, joka on 29v, hän sanoi, että miehet oppii vasta 25-vuotiaina arvostaan naisia kunnolla, ja pistään oman naisensa ihan etusijalle. Ite uskon, että jotkut ei opi koskaan. Ja päinvastoin, jotkut voi oppia vaikka kuin nuorena. Serkun mies kuitenki sanoi, että Marko on paljon fiksumpi kuin hän itte 21-vuotiaana. Onhan tuo fiksu kyllä 🙂 Mutta aina ei osaa ottaa toista huomioon. Itessänikin on tosi paljon vikaa tietysti, oon hirveen dramaattinen ja hankala ihminen kun sille päälle satun. Ja osaan olla tosi laiskakin.
En kuitenkaan sinällään haluais millään erota, kun meillä on usein niin hirveen hauskaa yhdessä. Kunhan vaan ollaan molemmat hyvällä tuulella (ja mut on tosi helppo saada hyvälle tuulelle vaikken valmiiksi sitä oliskaan) niin meillä on tosi hauskoja hetkiä. Pelkkä niiden ajattelu saa hymyileen. En vaan tiedä, riittääkö se. Mua ahdistaa olla Imatralla, enkä hirveen pitkälle voi täältä käsin opiskella. Taas yksi hyvä ystävä muuttaa tohon Lappeenrantaan, eli n.40km päähän, ja muutenkin oon saanu tosi paljon kavereita, mutta silti on aina vähän tyhjä olo täällä… Sellainen ahdistus päällä, itkettää. Välillä taas oon ihan hyper-aktiivinen, ja niin innoissani, etten pysty nukkuunkaan, oon vaan niin innoissani ja pää on aivan täynnä ylionnellisia ajatuksia, ja ihmettelen, miksi ihmisten pitää nukkua joskus, kun en millään malttais. Öistä hypomaniaa 🙂
Aamulla sitte on taas kuolemanväsynyt, eikä millään jaksais herätä ennen yhtätoista 😀
Markon paras kaveri Mikko on mulle ihan henkireikä tässä parisuhdeahdistusjutussa, meillä on hyvä keskusteluyhteys, ja se tietää mistä mä puhun. Sille onkin tosi hyvä puhua tästä tietystä ahdistuksesta, niin saan purkaa ahdistusta samalla, eikä tarvii kaataa sitä Markon niskaan.
Mä tarviin ihan hillittömästi hellyyttä, Marko ainakin puolet vähemmän. Ja sitten kun yritän väkisin sitä saada, tulee huono omatunto, että oon kamala roikkuja. Vaikeita nää parisuhdeasiat. Mulla on ikävä Kristinaa ja muita :´(