… eli yhtä haastavaa. Heti kun oppii jonkun uuden niksin, vaikkapa miten kiinnittää nätisti (lue: helposti) ketjuun helmiä, niin eiköhän heti seuraavassa ideassa tule eteen uusi ongelma. Sama juttu elämässä. Heti kun, erehtyy luulemaan, että joo, nyt mä hiffasin mistä on kyse, niin e-hei, älä luulekaan! Elämä muuttuu heti jotenkin älyttömän vaikeaksi ja haastavaksi…ehkä jopa sotkuiseksi. Ikinä, ei ikinä, saisi erehtyä luulemaan, että, joo tästä mä kyllä tiedän jo aika paljon, ehkä jopa tarpeeksi.
Voisi sanoa, että elämä on vertauskuvallisesti kauneimmillaan kuin koru. Jokaisella on omansa, uniikki mestariteoksensa. Mutta miten sen onnistuu tekemään? Jos korun tekemiseen on olemassa ohjeet, työkalut ja tietyt tarvikkeet niin miten on sitten elämän laita? Joopa joo, mutta ne ohjeet! Ja varsinkin se käyttöopas, joka on suunniteltu juuri minun elämälleni – missä helkutissa se on.
Ja sitten on tämä ikuinen dilemma – elääkö omaa elämäänsä vai sellaista elämää, johon on huomaamattaan, ihan kuin vahingossa joutunut. Tunteella vai järjellä? Vaiko molemmilla? ja onko sellainen edes mahdollista?!
Korun voi aina purkaa ja aloittaa uudestaan mutta voi elämä, elämää ei niin vain voi aloittaa alusta, mukana kun kulkevat muistot, kaikenlaiset tapahtumat ja sattumukset, mutta mitä sitä sitten tekee kun oma elämä on … kuin ensimmäinen oma taideteos kolme vuotiaana tai ensimmäinen itsetekemä koru, johon ei tietenkään katsonut mistään ohjeita.
Unelmatilanne olisi kait tietysti sellainen, että jaksaisi ottaa itseään niskasta kiinni ja opettelisi oman elämänsä aakkoset ja ”kirjoittaisi” oman elämänsä tekniset ohjeet ja ongelmatilanteisiin ohjeistuksen. Elämäänhän voisi todellakin suhtautua niin, että teen tässä tällaista uutta korua. Ehkäpä se rautalangan vääntämisen niksit kannattaisi sittenkin tarkistaa jostain…