nyt voin sanoa että olen löytänyt kultaisen keskitien,enkä jaksa murehtia,se vaan sumentaa sielun ja ETENKIN järjen juoksun.itse itsestään sen hokasin,ja eihän sitä muuten voi hokata ellei itsestään,itse.Murehtiminen ei vaikuta hyvin lähipiiriini,saatitseeni-kun siihen menee arvokas ta aikaa jonka voi viettää paremmin hymyillen JA NAURAMALLA EIKÄ TYÖNTÄÄ NAURUN TUNNETTA POIS KUN totuushan on että alitajuisesti ,kieroutuneesti sitä kai mieltyy märehtimään kurjaa tilannettaan,VAIKKA ON VIELÄ ELOSSA!
ehkä lienee osa sitten sitä suomalaista melankoliaa tuossa mukana….mutta luulen mulle sen riitävän -tältä erää
