Työhuoneesta näkyy meri. Se kiiltää, liikkuu koko ajan, rauhoittaa, mutta samalla yllyttää. Tuuli sitä liikuttaa, ja tuuli liikuttaa puitakin, ihmisiä ja niiden vaatteita. Joku kävelee rantaviivaa pitkin ja sen tukka näyttää lähtevän lentoon. Ehkä sälekaihtimet saavat sen näyttämään siltä. Tai ehkä tuuli oikeasti irrottaa sen hiukset, liikuttaa niitä kuin merta ja lennättää ne muille maille alaville lintujen pesiksi, toisten ihmisten kiusaksi, mätänemään, haipumaan.
Suljen silmäni. Meri kiiltää edelleenkin. Aurinko on silmissäni. Tunnen juuri nyt sellaista levollisuutta, johon en ole kyennyt aikoihin. Juuri nyt, tällä aurinkohetkellä en välitä mistään muusta kuin siitä, että tuo pirun meri on kiiltävä ja se yllyttää mua ulos. Taidanpa mennäkin.
Jätän työhuoneeni. Aurinkoa en jätä. Enkä merta. Tuuleltakaan en tule rauhaa saamaan. Mutta mitä siitä, olen auvoinen. Lähden nyt.
Huomiseen.
– Lilli –