Pääkaupunkiseutulaisilla on tunnetusti pitkä ja nopea askel. Valitettavasti se johtaa turhan usein inhottavaan lieveilmiöön: isä tai äiti kävelee pitkällä ja nopealla askeleella, lapsi ei pysy kävellen perässä, vaan joutuu ottamaan juoksuaskelia pysyäkseen mukana, rinnalle päästyään lapsi yrittää kävellä, mutta ei pysy perässä ja tarvitsee taas juoksuaskelia. Kaipaisinkin kiireisimmiltä vanhemmilta empatiaa ja järjen käyttöä.
Kävelyvauhti riippuu kahdesta asiasta: askelpituudesta ja kuinka nopeasti askel tikkaa. Lapset ovat lyhyempiä kuin aikuiset, joten lapsilla on myös lyhyemmät jalat. Lyhyemmillä jaloilla ei oteta luontaisesti yhtä pitkiä askeleita, joten samaan kävelyvauhtiin vaaditaan nopeampi askelrytmi. Jos aikuinen kävelee pitkällä askeleella ja nopeassa rytmissä, lapsi ei yksinkertaisesti pysy fysiikkansa takia perässä kuin juosten. Joillekin aikuisille tämä tuntuu olevan ylivoimaisen vaikeaa tajuta, joten kiirehtivää lasta vielä hoputetaan ja moititaan hitaudesta.
Joten äidit ja isät, kävelkää sellaista nopeutta, johon lapsennekin pystyy. Miettikää omalla kohdallanne, kauanko teillä hermo kestää juosta 2,10 m pitkän koripalloilijan perässä, kun kävellen ei pysy mukana? Miten nopeasti pyydätte tätä hidastamaan? Entä jos tämä ei hidasta?
