Tapahtui vuonna 2008: osallistuin erään teatteriproduktion tuotantoon. Mun tehtäviini kuului videokuvaaminen koska teimme elokuvantapaista ja aihetta liipaten lähdettiin ranskaan. Tuotantotiimiin kuuluivat seuraavat henkilöt:
– Minä
– Yks tyyppi joka valo- ja videokuvasi
– Yks vaimo tolle edelliselle
– Naisnäyttelijä
– Egobuustin saanut lyhyt miesnäyttelijä, kutsun häntä tästä lähin pygmiksi
– Maskeeraaja joka tykkäsi viinistä jo lähtiessämme
– Muusikko/runoilija joka myös tykkäsi viinistä
– Muusikon dementoitunut vaimo, viaton kuin lapsi
Kovasen taksilla Seutulaan, mutkan kautta koneeseen ja lift off.
Kolmetuntinen trippi taivaissa ja maskeeraaja oli hutikassa kuin pihlajanmarjansa nautiskellut tilhi.
Charles de Gaullen kentän sukkulabussi kiidätti seurueemme terminaaliin, maskeeraaja alkoi huojua puolessa välissä erittäin huolestuttavasti ja minä pidin sitä käsikynkästä samalla kun puristin kameraa ja käsilaukkua tiukasti vartaloani vasten.
Päästiin terminaaliin, joukkoa johtaa pygmi, minä pidän perää maskeeraajan kanssa. Otan muutaman kiirehtivän askeleen eteenpäin samalla hoputtaen meikkisutia että vauhtia nyt perkele, pitää lähtee Avisiin vuokraamaan auto. Pari askelta, huolestunut vilkaisu taakse ja näin kuinka maskeeraajan jalat vilahtivat kohti kattoa: se tuupertui kuumuuden ja alkoholin vaikutuksesta keskelle ihmisjoukkoa.
Äkkiä paramedicsit paikalle koska pieni hätäännys siinä tuli. Meidän piti esitellä passit, ranskalaiset ensihoitajat olivat tylyjä perkeleitä ja mua hävetti. Uhkasivat heitättää maskeeraajan putkaan kun selvisi että se on nauttinut alkoholia. No mösjöö, dont duu dät!
Tuin humalikon matkatavarakärryä vasten ja ohjailin sen huoltohissin kautta autovuokraamoon. Tiukasti seläst tukien, toiselle kädellä kärryä ohjaten sain maskeeraajan lopulta istumaan ja ryntäsin ranskaa taitamattomana ostamaan sille juomista.
Hiki valui hänen kasvoiltaan, silmät harittivat sumuisina joka suuntaan, mehua tankaten: hän selvisi.
Oma operaationsa oli saada hänet autoon, matkamme eka osuus johdatti kuuluisaan sateenvarjokaupunkiin.
Kuuden tunnin harhailun jälkeen pääsimme perille kello kolme yöllä. Maskeeraaja oli nukkunut koko matkan pieniä tupakkabreikkejä lukuunottamatta.
Vettä satoi kuin aisaa kun aloimme jalkautua kaupungin kaduille aamiaisen jälkeen.
Pygmi liehakoi itseään päätä pidempää naisnäyttelijää samalla hosuen edestakaisin kielitaidottomana. Minä toimin tulkkina.
Löysimme bensa-aseman jossa Guy aikanaan oli töissä laulaen vuorosanojaan (tiedätte kyllä mistä leffasta puhun!)
Vailla käsikirjoitusta kuvaamaan.
Väitän että hoidin hommani ammattitaidolla, mulla on ammattikoulutusta kuvaamiseen enkä ole pahvi.
Jostain syystä joka toisella otolla toinen kuvaaja päätyi aina viimeiseen kahteen sekuntiin. Turhautuneena ohjasin sitä omalle paikalleen ja taas kuvattiin.
Muusikko ja vaimonsa olivat ties missä.
Välillä paistoi aurinkokin. Sitten keskellä työpäivää sain tekstarin suomesta: miesystäväni oli käynyt kokeilemassa ex-vaimonsa lempeä ja minä revin pelihousut. Kiivaita ja erittäin kalliita puheluita syöksyi suomen ja ranskan välillä, tekstiviestit täynnä vihaa ja katkeruutta. Silti jossain välissä ehdin hoitaa työnikin vaikka vähän vitutti.
Saatuamme kuvaukset valmiiksi sateenvarjokaupungissa siirryimme Pariisiin. Olin yhdessä välissä joutunut juottamaan maskeeraajalle pari calvadosta koska sillä oli niin hirveät horkat. Kyllä se jaloillaan pysyi kuitenkin.
Pariisiin mentäessä tietullit söi uhkaavasti matkakassaa. En vittu vieläkään käsitä miten kallista voi olla päästäkseen yhteen maailman tunnetuimmista kaupungeista!
Hotellimme sijaitsi lähellä Montmartrea, alueella oli paljon maahanmuuttajia ja erotiikkapuoteja. Tykkäsin paikasta.
Löydettiin huono intialainen ravintola jossa vedettiin jotain epämääräistä pöperöä koko porukka. Dementikko alkoi sekoamaan, muusikkomies veti viiniä pitkään ja hartaasti.
Vietimme riemukkaita hetkiä Moulin Rougen edustalla, petyin miljööseen, ei se niin hieno ollut kun olin kuvitellut. Pygmi keksi jatkuvasti uusia kohtauksia joissa pääsi suutelemaan päätään nykivää naisnäyttelijää. Meinasin jo sanoa sille että jos noi spasmit ei lopu, tää leffa ei koskaan valmistu. Siinä he olivat vähän väliä kietoutuneena tekaistuun intohimoon ja minua vähän huvitti.
Sitten dementikko katosi. Yhtenä hetkenä hän oli siinä ja sitten puff, out of sight. Säikähdimme hieman. Kutsuttiin poliisit paikalle, selviteltiin hotellin henkilökunnan kanssa onko naista näkynyt ja kellohan oli siis kolme aamuyöllä kun tämä tapahtumasarja sai alkunsa. Seuraava päivä oli työpäivä ja meidän oli pakko liikkua toiselle puolen kaupunkia vaikka yksi meistä oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Itkua nieleskellen kuvasin pygmin intohimoa Eiffel-tornissa samalla kun dementikkomme oli ties missä. Miehensä oli jäänyt jollekin poliisilaitokselle selvittämään omaa näkökulmaa asiasta, hän itseasiassa joutui putkaan ja käveli vielä 15 kilometriä hotellille.
Kadonneella vaimolla oli matkassaan kaikki pankkikortit ja rahat. Ukkoparka.
Lopulta, oltuaan noin 15 tuntia kateissa dementikko käveli hotellin aulaan huuli halki. Ei ollut moksiskaan. Kyseltiin missä oli harhaillut, ei tiennyt. Oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan mutta hänen muistinsa oli toki rajallinen. Huomaamattani dementikko pakkasi laukkuunsa lainalapselleni tarkoitetut tuliaiset enkä nähnyt niitä enää koskaan, vieläkin vähän harmittaa.
Kotiinlähdön aamuna dementikko kadotti huoneemme avaimen. Olimme maskeeraajan kanssa saaneet nauttia pitkissä kalsareissa nukkuvan muusikon kuorsauksesta sekä ikävällä tavalla paljaista suvunjatkamisvärkeistä. Vedin nolona peiton äijän päälle ja katsoin pitkään itseäni peilistä todeten "vittu kun pääsen kotiin vedän perseet olalle".
Taksi olisi pitänyt tilata ennakkoon, sitä emme tienneet. Avain oli kadoksissa ja riitelimme hotellivirkailijoiden kanssa suomeksi, ruotsiksi, englanniksi ja osittain ranskaksi aiheesta. Hävinnyt iäksi, thank you madam.
Saatiin kaksi taksia kentälle. Muusikko, dementikko, minä ja maskeeraaja jostain syystä ahtauduimme samaan taksiin. Menomatkalla kuuntelimme muusikon tekemää musiikkia ja ranskalainen kuski lauloi innoissaan muusikon kanssa kielellä jota kukaan meistä ei ymmärtänyt.
Maskeeraaja oli kerännyt itsensä ja minä olin ollut kärppänä silkasta kauhusta viisi päivää joten ilmassa oli ukkosta kun kentällä huomattiin että muusikon ja vaimon laukku oli unohtunut hotellin aulaan. Ei kait siinä mutta heidän lentoliput ja passit oli siinä laukussa.
Pikainen kolehti 100€ ja pariskunta taksiin hakemaan laukkua hotellilta. Kello alkoi käydä. Tsekattiin itsemme sisään, mentiin kaljalle ja naurahdin ääneen että onpas ollut reissu. Mainitsin aamulla kohtaamani näyn eli muusikon vehkeet jotka käytännössä sojottivat naamaani tiukan vuodejärjestelyn ansiosta.
Ketään ei vittu naurattanut mun tämä hieno muistohetkeni, olin vähän vittuuntunut kun nololle sattumalle ei herunut myötätuntoa.
Oli aika siirtyä koneeseen. Oltiin jouduttu heittämään matkamuistoiksi ostamamme sateenvarjot nipussa ruumaan koska teräviä esineitä ei koneeseen saanut tuoda.
Dementikkoa ja muusikkoa ei näkynyt, hiki valui kaikilta että mitäs sitten jos ne jää kyydistä?! No… mitä siinä voi tehdä. Minä ja maskeeraaja oltiin liittouduttu koko muuta porukkaa vastaan ikävästä alustamme huolimatta ja tympääntyneen yllättyneinä taputimme käsiämme kun muusikko ja vaimonsa syöksyivät koneeseen ovien paiskautuessa kiinni heidän takanaan. Käsissään niillä oli sateenvarjot jotka meiltä evätiin koneeseen tullessa.
Koko kolme tuntia vedettiin maskeeraajan kanssa punkkua ja valkkaria. Kun tultiin Seutulaan, naurettiin mahat kippurassa koko reissulle. Petollinen miesystäväni oli käsketty paikalle ja myönnettäköön, hyppäsin sen syliin kun näin hänen onnellisen hymynsä vastaanottopäässä.
Painuttiin Lauttasaareen ja vedettiin torvet solmuun.
[i]Antisankaritar löytynee facebookista tarkalla haulla. Linkin liittäminen tähän on kuin tikkua kynnen alle koska ei vaan vittu onnistu. Nähdään facessa.[/i]