Tapahtui 14 vuotta sitten:
A.Sankaritar valmistui asiakaspalvelun ja markkinoinnin merkonomiksi. Arvosanoista ei niin muistikuvia, ihan hyviä, varsinkin enkku. Joissain muissakin aineissa ihan okei, mutta laskentatoimi … ei vittu… silti se oli vitonen vaikka olen laskutaidoton paska. Ehkä maikka ei huomannut?
Halusin näyttää superhyvältä valmistujaispäivänä. Koska mulla oli polkkamalliset hiukset, halusin pidennykset ja nehän sain koska mutsini oli kampaaja sekä siskoni opiskeli alaa.
Taisi mennä niin että paria päivää ennen lakitusta siskoni liimaili hyvin alkeellisella tavalla mulle lisää karvoja päähän, osa oli hieman vaaleampia kuin aiottu, joten jouduimme myös värjäämään karvoja ees taas. Sain haluamani pitkän tukan ja olin onnellinen. Kunnes tajusin etten pärjää mokoman pidennyken kanssa arkena ja jouduin käyttämään bandana-huivia sinettien piilottamiseksi. Nykyään jo osaisin peittää moiset, mutta en silloin, 18-vuotiaana, kaikestatietämättömänä muotimuusana >:)
Kävimme luokkakaverini kanssa ostamassa juhlakamppeet Kuopiosta. Kiersimme päivän aikana kaikki mahdolliset rättikaupat ja sopivat vermeet löytyikin. Muistan miten onnellinen olin, kun löysin sinisävyisen puseron, housut sekä jakun, kaikki hieman metallinhohtoisia.
Kengät valitsin äitini komerosta. Hänen isänsä oli aikoinaan suutari joka siis ihan valmisti jalkineita ja juhlapäivänä kiskaisin jalkaani ukin tekemät 70-luvun nahka-diskoilu-platformpopot. Askel oli hutera, tuskin pystyin kävelemään mutta köpöttelin urheasti eteenpäin aavistuksen pidempänä koska halusin näyttää pitkältä ja oletin suoriutuvani päivästä kunnialla 🙂
Kiharakampaus pidennyksissä (äiti teki) ja itsetehty meikki kasvoillani lähdimme kohti koulua. Olin sen verran hermostunut, että kasvoni punoittivat aamusta lähtien ja olin saanut mielestäni aikaiseksi vain välttävän sotamaalauksen. Punoitus paistoi meikkivoiteen läpi iloisesti hehkuen mutta oli mulla silti hyvä fiilis.
Iskä oli maistellut juhlajuomaa aamusta lähtien ja aavistuksen huonoa vibaa tilanteeseen toi samaan aikaan käynnissä ollut vanhempieni avioeroprosessi: porukat oli viimeinkin 26 yhteisen vuoden jälkeen päättäneet pistää aterimet jakoon, mikä ei käynyt aivan kivuitta.
Muistan juhlasta vain sen, kun luokkaamme pyydettiin eteen ottamaan vastaan todistukset ja lakit, merkonomin lakit. Hädin tuskin pääsin framille horjahtelematta mutta kunnialla suoriuduin.
Jälkikteen otettiin valokuvia ja oltiin iloisia.
Kun lähdin laskeutumaan kamun kanssa koulun eturappuja pihalle, tapahtui se nolo juttu mitä olin pelännytkin hieman:
Käytännössä kävi niin että kompastuin kenkiin, kaaduin kaikki neljä tai viisi betonirappua pihalle, suoraan mutaiselle nurmikolle siistiss sivuluisussa. Siinä siis polvillaniperseelläni kaiken juhlakansan edessä, hienoissa kledjuissa, lakki vinossa, kukat rutussa ja todistus ties missä. Käsilaukku oli mutainen, housut olivat mutaiset, polviin sattui valehtelematta ihan vitusti koska olin kosahtanut ensiosumalla rappujen reunaan. Sattui aivan helvetisti ja tuskan kyyneleitä pidätellen onnuin autoon. Tajusin tilanteen vasta hetkisen kuluttua autossa ja ulvoin naurusta koulun pihalta kotiin ja ei voi kuin ihmetellä miten vitun hyvä tuuri ihmisellä on: päiväni prinsessana sai nolon käänteen ja kotona vaihdoin kengät vähän turvallisempiin. Kaikki kunnia ukille ja 70-luvun korkkareille, ei jumalauta niillä pysynyt pystyssä! 😀
Tästä on siis 14 vuotta. En tajunnut asiaa ennenkuin eräs serkkuni muisteli omia yo-juhliaan äsken fatsebookissa. Omista valmistujaisistani on 14 vuotta. Olen vanhentunut teini-ikäisen verran ja sen myös huomaa. Ennenkaikkea huomaan vanhentuneeni ulkoisesti! Sitten tajuaa että on ”vanhentunut” sisäisesti …. ja se ei ole myöskään huono juttu. En ole enää se 18-vuotias epävarma tyttönen, joka ei tiennyt mistään mitään. Ei ollut parisuhdekolhuja, ei ollut pettymyksiä työelämässä, ei tiukkaa rahasta kun vanhemmat maksoi, ei tosiaan huolta huomisesta. Ja jos edessäolevat probleemat olis tiennyt, tuskin olis viitsinyt yrittää sitäkään vertaa.
14 vuoteen mahtuu paljon, klishee!
Päivääkään en vaihtaisi pois, enemmän sais vaan olla rahhoo ja mehtee.
Päätän tämän muistelon tämmöseen tätimäiseen huomautukseen: luuletko että sulla on hankalaa, neiti 18 v? Tulepa kysymään multa niin jutellaan vähän. Minä voin kertoo sulle yhtä ja toista elämästä ja vastoinkäymisistä, selviämisestä, onnistumisesta ja siitä kuinka vyötärö pikkuhiljaa vain hävisi 🙂
Parasta tässä elämässä on ehkä se, että aikuistuu. Monet asiat saa arvoisensa mittasuhteet eikä pienet rakkausrypyt niin paljoa enää hetkauta. Ja sillai. Kai tämä on sitä aikuiseksi kasvamisen hienoutta: epävarmuus poistuu ja voit olla oma itsesi.
<3 Antisankaritar myös siellä kuuluisassa naamakirjassa, löytyy nimellä Antisankaritar. Vaikka tosta: https://www.facebook.com/pages/Antisankaritar/211945998857260