Cityn ja Gantin yhteisessä Casual Friday -blogissa syvennytään Tuomas Vimman johdolla laadukkaan elämän pieniin ja suuriin iloihin.

1940-luvulla julkaisemassaan tutkimuksessaan Abraham Maslow määritti ihmisen tarpeet perustarpeisiin sekä korkeampiin tarpeisiin. Ei liene yllättävää, että hengittämisen, juoman ja ruoan Maslow koki tarpeista tärkeimmiksi. Ilmainen wifi, uuden nahkapenkin haju ja pokeriringin pelonsekainen kunnioitus tulevat sitten kaukana perässä.

Vaikka Suomessa asuvalle puhdas ilma tuntuu useimmiten itsestäänselvyydeltä, harva meistä tyytyy juomaan pelkkää vesijohtovettä tai pitää ruokaa ainoastaan kehon polttoaineena. Juoman ja ruoan laatuun liittyy puhtaan nautinnon lisäksi paljon sosiaalisia merkityksiä. Heittäkööt ensimmäisen kiven se, joka malttaa olla julkaisematta sosiaalisessa mediassa kuvaa kahden Michelin-tähden aterian amuse-boucheista, tai leuhkimatta sopivassa tilanteessa siitä kolmen sadan euron samppanjasta, jota oli päässyt firman juhlissa maistamaan. Se, miten ja mitä syömme, määrittää meitä paljon ihmisinä.

Oman identiteetin rakentamista ruoan kautta on karkeasti ottaen kahdenlaista; tietyistä ruoka-aineista kieltäytymällä hankittavaa ylemmyydentuntoa, sekä imagonkiillotusta sillä, että asettaa yhä korkeampia laatuvaatimuksia aterioilleen. Toisessa ääripäässä ovat siis lähes nälkäkuoleman partaalla vaappuvat kuudennen tason fennofruktofregaanit, jotka muistavat mainita asiasta joka käänteessä, toisessa päässä taas itsepyydetyn kiirunan sydäntä 98 pisteen pinot noirin kanssa mässyttävät ruokapornotähdet. Näitä kahta ryhmää yhdistääkin se, että ravinnolle sekä siitä ympäristölleen viestimiselle on annettu suhteeton merkitys, ja tällaisten ihmisten läheiset ovat yleensä jo melko kypsiä jatkuvaan askeesin ylistämiseen tai kulinarististen sankaritekojen kuvaraportaaseihin.

Selvästi uhanalaisten lajien syömisestä kieltäytyminen ei tee ihmisestä hippiä, ja jokaisen tiikerinpeniksen popsijan jalat tulisikin murskata espanjalaisissa saappaissa.

Oma ruokaperversioni on paljon lähempänä bling-bling-bulimiaa kuin lihan iloista kieltäytymistä, enkä koskaan kieltäydy maistamasta uusia ruoka-aineita tai makuja. Vain hyvin harvoin olen tuntenut katumusta siitä, mitä on tullut pisteltyä poskeen. Eräs tällainen kokemus tapahtui Ohrid-järven rannalla Albaniassa, entisen diktaattorin Hoxhan datšalla istuskellessani, kun tajusin vasta aterian jälkeen syöneeni erittäin uhanalaista (mutta erinomaisen maukasta) paikallista taimenta, jota rahanhimoiset albaanit luonnonsuojelijoiden rukouksista piittaamatta edelleen kalastavat lihavia turisteja kestitääkseen.

Selvästi uhanalaisten lajien syömisestä kieltäytyminen ei tee ihmisestä hippiä, ja jokaisen tiikerinpeniksen popsijan jalat tulisikin murskata espanjalaisissa saappaissa. Harmaa alue on kuitenkin laaja kuin Venäjän arot, eikä yhteisymmärrystä hyväksyttävistä saalislajeista tunnu löytyvän edes sivistysmaiden sisältä. Itämeren lohen asemasta on useita selvästä toisistaan eroavia näkemyksiä, eikä kotimaisten teuraseläinten kasvatuksen eettisyydestä tunnu olevan mitään takeita. Hieman yllättäen molempien kulinaristitsen ääripäiden edustajien intressit kohtavaatkin tässä vaiheessa.

Helsingin kaltaisessa pikkukaupungissa asuessa haasteeksi muodostuu nimittäin usein se, että tavallisen työssäkäyvän ihmisen on lähestulkoon mahdoton uhrata tarpeeksi aikaa kunnollisten raaka-aineiden metsästykselle. Se mikä onnistuu Lontoossa tai Kainuussa, jää valitettavasti haaveeksi Helsingissä. Vaikka aamunsa aloittaisi Hietalahden hallista ja päivänsä päättäisi Itäkeskuksen Puhoksen Alanya Oriental Marketille, ei tarjonta yksinkertaisesti kaupungissa vastaa eksoottisia tai eettisiä makuja halajavan vaateita. Poissaolollaan loistavat sellaiset kotimaiset herkut kuten Lapin rasvaeväiset kalat sekä metsäkanalinnut. Helsinkiläisen herkkusuun ainoaksi mahdollisuudeksi onkin perinteisesti muodostunut hyvien suhteiden solmiminen Pohjois-Suomen asukkeihin tai metsästyksen ja kalastuksen aktiivisiin harrastajiin. Haulikon ja metsästysluvan omaavat ystävät ovatkin suuressa suosiossa loppusyksyisin, ja Italiasta tuotu grappa vaihtuu itseammuttuun teereen.

Poro ei ole niin tyhmä eläin, etteikö ymmärtäisi ettei nyt olla matkalla Linnanmäelle, vaan alkaa kehittää rekkamatkalla stressihormonia.

Aikana, jolloin kalakantojen ryöstökalastus on jatkuvasti tapetilla (ei vähiten kiitos Jasper Pääkkösen esimerkillisen toiminnan), ruokasnobismin äärimmäisimpänä huipentumana pidän kuitenkin sukelluskalastusta. Kysehän on urhelilulajista, jossa kilpailijat pyrkivät saalistamaan kaloja varusteinaan ainoastaan harppuuna, märkäpuku, räpylät, sukellusmaski sekä snorkkeli. Jokainen voi itse arvata kuinka vaikeaa on saada saalista 10-asteisessa Itämeressä, jossa tuskin näkee kättään pidemmälle – kiitos kepulaisten rehevöittämän veden. Paatuneen kulinaristin makunystyröitä ei kuitenkaan hivele niinkään tämän kalastustavan vaikeus, vaan se, mitä tarkka niskalaukaus harppuunalla saa aikaan kalan maussa.

EU-standardeista keskusteltaessa yksi usein esille nouseva epäkohta on saamelaisille asetettu määräys siitä, ettei poroja saa perinteiseen tapaan teurastaa heti hangella, vaan ne on rontattava helposti satojen kilometrien päähän ”hygieenisempiin olosuhteisiin” tapettavaksi. Poro ei ole niin tyhmä eläin, etteikö ymmärtäisi ettei nyt olla matkalla Linnanmäelle, vaan alkaa kehittää rekkamatkalla stressihormonia. Syntyy ns. kusiporo, eli eläin, jonka liha maistuu virtsalta. Toiset kalastajat ovat sitä mieltä, että siiman päässä tai verkossa rimpuilevissa kaloissa tapahtuu samankaltainen ilmiö. Noutajan pitää tulla fisulle siis nopeasti ja armeliaasti, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta, jotta kalan kaunis maku säilyy mahdollisimman hyvin. Tämän jälkeen kala perataan välittömästi ja siirretään perävaunulla kuljetettavaan kaasutoimiseen pakastimeen. Parhaimmillaan kylmäketju alkaa siis jo minuuttien päästä eläimen kuolemasta.

Uskoi kusiporoteorian pätevyyteen kala-asioissa tai ei, harppuunalla kalastaessa on inhimillisesti katsoen mahdotonta syyllistyä liikakalastukseen. Kalaa ei kasvateta vankeudessa, eikä sen ruokkiminen siksi rehevöitä vesiä. Koska saalistaminen vaatii selkeän näköhavainnon, ei alamittaisia kaloja tule pyydettyä. Pröystäilyyn taipuvaiset arvostanevat myös sitä, että kalastusreissun muiden kustannusten myötä kalan kiloarvo kohoaa lähes Tokion tonnikalapörssin vasarahintoihin, puhdasverinen kulinaristi taas merestä alkaneen kylmäketjun tuomaa puhdasta kalan makua. Tästä ei ruoka enää paljoa snobimmaksi muutu, ellei käsinkuristettua hirveä lasketa mukaan.