Olen kärsinyt masennuksesta ainakin isäni kuolemasta laivaonnettomuudessa 1990 asti. Vasta viime vuosina olen alkanut ymmärtää kyseessä olevan oikean, vakavasti otettavan sairauden. Tänä vuonna 2007 tapahtui selkeä käänne: olen ollut työkyvyttömänä vuoden alusta alkaen, eli tähän päivään mennessä yli 7 kuukautta.
Yleensä sairauden kustannukset muodostuvat lääkärikäynneistä, hoidoista ja lääkkeistä. Omalla kohdallani sairauden kustannukset ovat melkoisen reippaat; ei taida monella syöpäpotilaallakaan olla tällaisia kustannuksia omilla niskoillaan. Karkeasti arvioiden sairauteni on tähän mennessä maksanut minulle liki 17 500 € (seitsemäntoista tuhatta viisisataa euroa). Liki kaikki tuosta summasta on perinnässä, ulosotossa tai oikeusteitse perittävänä…
Tulojakin on toki ollut. Sain tammikuussa työpaikaltani irtisanomisrahan, joka oli noin 500 €. Lisäksi olen saanut Tampereen Sosiaalitoimistolta maalis-huhtikuussa noin 350 € ja Kelalta sairasvakuutuskorvauksia vajaat 200 € – eli yhteensä noin 1 050 € koko kuluvalta vuodelta. Lisäksi olen lainannut ystäviltäni, sukulaisiltani ja cityläisiltäkin tänä keväänä liki 1 500 €.
Kuumeiselle ihmiselle on mahdotonta olla noin vain kuumeeton: hänen täytyy taistella eri keinoin sairauttansa vastaan levolla, ruokavaliolla ja lääkkeillä. Jalkansa murtaneen ihmiselle on mahdotonta olla noin vain tervejalkainen: hänen täytyy vain odottaa jalkansa paranemista yhdistäen siihen erilaisia kuntoutushoitoja. Samoin masentuneelle ihmiselle on mahdotonta olla noin vain terve ja virkeä. Hänenkin täytyy taistella omaa sairauttansa vastaan.
Minulla masennuksen sairausoireisiin liittyvät muiden muassa eristäytyminen ympärillä olevasta maailmasta ja/tai ihmisistä. On ollut tilanteita, jolloin olen ollut useita päiviä neljän seinän sisällä pystymättä tekemään juuri mitään. Olen ollut ns. jumissa pystymättä edes vastaamaan puhelimeen tai avaamaan kirjeitä. Oloni ovat olleet vaihtelevia: välillä olen pystynyt toimimaan aktiivisemmin, välillä taas olen ollut aivan toimintakyvytön. Aktiivinen toimintanikin on rajoittunut tyypillisesti aina jollekin tietylle sektorille, esimerkiksi joidenkin kavereitten tapaamiseen jonkin tilaisuuden yhteydessä tai innostumisena valokuvausharrastuksestani. Tämä aktiivisuus kuitenkin on aina ollut rajoittunutta: en ole kyennyt hoitamaan asioita, joiden tiedän vaativan huomiotani. Erinomainen ja kouriintuntuva esimerkki ovat raha-asiani. Tiedän, että soitoilla ja käynneillä olisin voinut järjestellä laskujani ja velkojani jotenkin – jo pelkkä kirjeiden avaaminen olisi ollut iso apu. Mutta silti en ole näinkään yksinkertaisiin asioihin kyennyt.
Tähdennän vielä: olen ollut kyvytön vastuullisesti hoitamaan omia asioitani kuluvan vuoden 2007 aikana. En yritä luikerrella irti henkilökohtaisesta vastuustani, sillä totta kai itse olen viime kädessä vastuussa omasta toiminnastani. Sairauteni antaa muille ihmisille mahdollisuuden ymmärtää syitä, miksi olen toiminut (tai lähinnä jättänyt toimimatta) niin, kuin olisi pitänyt. Se ei tarkoita sitä, että toimintani ja velkani pitäisi noin vain hyväksyä ja antaa anteeksi.
En ole toki ollut täysin 100% toimintakyvytön: ajoittain olen pystynyt ottamaan yhteyttä esimerkiksi sosiaalitoimistoon, lääkäriin, Kelaan, sukulaisiin, cityläisiin jne. Olen myös välillä pystynyt ystävieni avulla vähän kohentamaan elinympäristöni esimerkiksi ripustamalla itselleni ikkunaverhot ensimmäisen kerran yli 10 kuukauteen (eli koko nykyisessä asunnossani asumisen aikana). Näinkin pieni asia on tuntunut minusta ylivoimaiselta ajatella, saatikka tehdä. Asuntoni keskeneräisestä remontista lienee turha mainita sen enempää; koko tänä vuonna en ole saanut mitään konkreettista aikaan.
Olen saanut kutsun Tampereen Mielenterveystoimistoon, jossa olen käynyt kolme kertaa sairaanhoitajalla kartoituksessa, kerran sosiaalityöntekijällä taloudellisen tilanteen selvityksessä ja kerran psykiatrilla työkyvyttömyysarviointia varten. Mielenterveystoimistolla asiointini on vasta alussa, vielä ei ole päästy edes diagnosointivaiheeseen muun kuin masennukseni osalta. Masennukseni on siellä todettu vaikeaksi, ja minulla on siihen tällä hetkellä lääkitys sekä päivittäin otettavaksi että ahdistuskohtauksia varten. MTT:llä käynnit jatkuvat toistaiseksi. Minulla on myös aika velkaneuvottelijalle, minkä pitäisi auttaa taloudellisten asioiden hoidossa – mutta vasta syyskuussa.
Koko vuosi on ollut liki yhtäjaksoista stressiä. En ole ollut mitenkään tunteeton tai välinpitämätön hoitamattomien asioiden suhteen: olen kärsinyt suuria tunnontuskia ja murheita kaikista tekemättömistä ja hoitamattomista asioistani. Syyllisyydentunto on ollut liki musertava. Tästä kertonee sekin, että olen välillä huomannut miettineeni jopa itsemurhaa. Itsemurha ei ole pyörinyt mielessäni siksi, että olisin jotenkin elämääni kyllästynyt – vaan siksi, että se on välillä tuntunut helpoimmalta tavalta selvittää asiani ja velkani henkivakuutusrahojen avulla. Tämä on ollut todella kovaa ajateltavaa itselleni, sillä olen aina ollut ehdottomasti elämänmyönteinen, enkä koskaan itsetuhoinen. Onneksi sentään en ole alkoholista riippuvainen; vaikka voinkin ottaa reippaasti alkoholia toisinaan, se on kuitenkin aina vain ja ainoastaan hauskanpitoa – ei itsesääliä ja murhetta – varten.
Syyllisyydentuntoani eivät ole mitenkään helpottaneet joittenkin tahojen tai ihmisten suhtautuminen sairauteeni: kuka pitää minua vain laiskurina, kuka pitää minua välinpitämättömänä ja kylmänä, kuka pitää minua jopa valehtelijana… Sairaus on vaikuttanut jopa oman lapsipuoleni tapaamisiin: en ole kyennyt hoitamaan sovittuja ja/tai vapaaehtoisiakaan velvoitteitani 9-vuotiasta ex-avopuolisoni tytärtä kohtaan. Tilannetta pahentaa se, että lapsen edesmennyt isä myös sairasti masennusta.
Masennuksen ymmärtäminen sairaudeksi tuntuu olevan joillekin liki ylivoimaista – ja olihan se sitä itsellenikin liki 17 vuoden ajan. Sosiaalitoimisto epäsi avustukset, koska ”olisin teoriassa voinut maksaa vuokrani tammikuussa” (niin kuin se vaikuttaisi jotenkin koko vuoden tapahtumiini) ja koska ”en ole ollut täysin toimintakyvytön, sillä olenhan käynyt Tervolassakin” (kävin tammikuussa kahdesti molempien isovanhempieni hautajaisissa Rovaniemellä). Kela on evännyt ison osan sairauskorvauksistani, sillä lääkärintodistuksissani on ollut aukkoja (esimerkiksi kesäkuusta oli kirjoitettu 3 viikkoa takautuvasti sairaslomaa) – siitäkin huolimatta, että sairaus on ollut yhtäjaksoista koko ajan. Työpaikastani sain kenkää jo tammikuussa luvattomien poissaolojen vuoksi (en yksinkertaisesti kyennyt ilmoittamaan olevani sairas, enhän pystynyt sitä itsellenikään myöntämään ennen maaliskuuta, jolloin hakeuduin ensimmäistä kertaa lääkäriin).
Henkireikiä on ollut muutamia. Eittämättä tärkeimpiin kuuluvat hyvät ystäväni ja sukulaiseni, jotka ovat auttaneet minua kukin tavallaan. Mukava asunto Tampereen keskustassa on ollut myös erittäin tärkeässä asemassa, sillä jossain bussimatkan päässä lähiössä asuessani olisin aivan varmasti eristäytynyt vieläkin enemmän ulkomaailmasta, mikä olisi vain pahentanut olojani ja viivästyttänyt hoitoon hakeutumistani entisestäänkin. Täytyy vain kiittää vuokranantajaani, joka on ollut näinkin pitkämielinen minua ja rästejäni kohtaan. Lapsi on aina ollut ilon ja voiman lähde, mutta ajoittaiset sairaudesta johtuneet katkokseni yhteydenpidossa häneen ovat olleet ja ovat edelleen erittäin kova paikka minulle. Tyttöystäväni, johon tutustuin pääsiäisen tienoilla, on ollut myös suuri apu antamalla tukea ja ymmärrystä sairauteni eri vaiheissa. Haluan vielä erikseen mainita City.fi -nettiyhteisön, jonka kautta olen osittain voinut purkaa olojani ja osittain myös välillä hakea vaihtelua pahoihin oloihini erilaisiin käyttäjien itsensä järjestämiin tapahtumiin osallistumalla. City.fi:n kautta olen myös löytänyt monia uusia ystäviä ja kavereita sekä jopa vertaistukea.
Tästä mennään eteenpäin, muuta mahdollisuutta ei ole. Asioita selvitellään pikku hiljaa. Nähtäväksi jää esimerkiksi se, saanko pitää asuntoni vai en. Muutoinkin raha-asioiden selkiytyminen tuntuu tällä hetkelläkin olevan vielä Herran kädessä. Rehellisesti sanoen, en tiedä, mitä tekisin kaikkien asioitteni kanssa. Työtä, työtä ja työtä – sitä ainakin on luvassa minulle roppakaupalla.
Kiitokset kaikille ystäville, kavereille, tutuille, cityläisille ja muille, jotka ovat auttaneet minua eri vaiheissani. Olette tärkeitä 🙂
-c-