Finlandiasta on jo yli viikko enkä ole edes ehtinyt kirjoittaa kokemuksista. Pikku-Finlandia eli 32 km meni ihan hyvin. Tai hyvin kai, kun maaliin pääsi. Aika 3.47 ei ollut kummoinen, mutta parempi kuin odotin. Pahimmillaan pelkäsin reilusti yli neljän tunnin aikaan. Sää ja hiihtokeli oli loistava. Ladut olivat (kuulemma) hyvässä kunnossa.
Kuten etukäteen pelkäsin, alamäet olivat pahimpia. Ne olivat aivan järkyttävässä kunnossa. Kun siellä peräjoukoissa muutaman tuhannan hiihtäjän jälkeen meni laskuihin, niin nehän oli aurattu hirveiksi jääränneiksi. Välillä näkyvissä oli hiekka tai heinää tai mitä milloinkin. Pahin lasku oli aika alkumatkassa ennen ensimmäistä juottopaikkaa. Mutkamäessä oli muutenkin tekemistä rännissä ja lumipolanteiden kanssa taiteillessa, mutta sitten lisäksi matkan varrella oli kolme(!) miestä kumossa matkan varrella. Onneksi minun kaistalla raadot olivat aika reunassa. Mutta kaveri kun tuli viereistä ränniä alas, niin hänellä oli yksi kumoon mennyt suoraan edessä ja hän joutui tekemään täysstopin, ettei olisi väistänyt suoraan minun eteeni. Siinä laskussa vähän vähän meinasi sydän tykytellä.. 🙂
Mutta kumma kyllä kaikista laskuista selvisin pystyssä. Luisto suksissa oli hyvä. Liiankin hyvä. Siitä nimittäin seurasi se, että jossain vaiheessa kyllästyin jonossa hiihtelyyn, koska pienessäkin loivassa alamäeessä piti jarrutella, ettei olisi edellä hiihtävän kannoilla. Sitten piti lähteä ohittelemaa ja sehän kostautui myöhemmin. Hiihtelin 10-15 km välillä liian kovaa ja sitten noutaja saapui 20 kilometrin jälkeen. Viimeiset viisi kilometriä oli aivan tuskaa. Loppu tuli pelkällä tahdonvoimalla. Joka paikkaan vaan sattui. Vatsalihakset olivat aivan tulessa, koska tavoilleni uskollisena työntelin paljon tasatyöntöä. Loppumatkalla ei sitten enää paljon tarvinnu sitä harrastaa 😀 Ei pystynyt.
Kyllä se sitten oli mahtava fiilis, kun lopulta pääsi laskettelemaan (taas yhden hurjan laskun) Lahden hiihtostadionille. Pieni liikutuksen hetkikin siinä meinasi tulla, kun mietin, että tänne ne ovat Marja-Liisa Hämäläiset ja Marjo Matikaisekin aikanaan laskeneet. Tippa linssissä piti kuitenkin sitten vielä tsempata viimeinen hevosenkenkä 🙂
Heti hiihdon jälkeen olin vakaasti sitä mieltä, ettei koskaan enää. Mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä epävarmemmaksi käyn. Mielessä pyörii vain, että ensi vuonna hiihdän sitten ainakin 400 kilsaa ennen ja lisää vain vatsalihastreeniä 🙂 Katsotaan nyt sitten kuinka käy, kun ilmoittautumisaika taas ensi syksynä koittaa 😀
Finlandian jälkeenkin on hiihto maistunut kaikissa muodoissa. Telkkarista uskollisesti kisoja katsoen ja itse hiihtäen. Ihanaa, että Ylellä on netti-TV! Ensi viikonloppuna ehkä sitten on taas yksi laturetki edessä…