Mummohan se, pienen pojan aarre verraton.
Kukapa muu!
Pääsiäiskokkoa katsellessamme katselimme myös pikkuisen pojan taistelua tulta vastaan:
- Etkö jo ala romahtaa senkin! tuhahteli Veeti ja viskeli vesseli kauempaa kapuloita tulikekoon.
- Siinä meni aarrekartta, huolestuttiin kun ukki muovipullon tulinieluun heitti.
- Pullopostia siinä.
Pieni mies vähän hätkähti. Valittikin, ettei koskaan ollut pullopostia eikä aarrekarttaa löytänyt.
Mutta eipä mitään.
Siinä touhutessaan sitten välähti:
- Ei kun oon kerran.
- Millon?
- Sillon kun synnyin.
- Mitenkä niin?
- Sain tään mummon.
Se lähti suoraan sydämestä.
Niin lausui yhdenäkinyllättäin pikkinen poika, hellyttävästi, ja jatkoi risusavottaansa jotta pääsiäiskokko kunnolla romahtaisi ja liekit taas leimahtaisivat ja heijastuisivat kahta säkenöivempinä vasta päivällä vapautuneen järven jäisistä hileistä.
Kannonnokkaa haki mummo.
Istuutui sulattelemaan saamaansa parhainta mahdollista arvosanaa, parhaalta mahdolliselta arvosananantajalta.
Siinä sitä sulattelemista piisaa - pääsiäisen ylikin.
