Poden sairastamiseni suhteen melkoista ahistusta, aitoa metsäsuomalaista tunnetilaa – sivistynyt mannereurooppalainen ahdistus on aivan liian pikkusievää tähän fiilikseen.
Minä haluan ulkoilemaan, tanssitunnille, opiskelemaan, töihin, kahville, keikalle, moikkaamaan kaveria ja suloista vauvaansa, rapsuttamaan koiria koirapuistoon sekä mennä saamaan niskani auki hierojalla. En halua ottaa rauhallisesti kotona ja funtsia, onko kuumetta vai ei (on ja ei) ja tehoaako antibioottikuuri. Ja sitten taas pohtia lekurin kanssa, että mennäänkö töihin vain ei, ja meneekö tämä nyt jo sitten ohi vai ei. Argh!
Huokaus. Sairastamisen myötä olen alkanut muistuttaa entistä enemmän Barbamamaa, mikä ei todellakaan ole mukavaa. Nyt olisi korkea aika saada gimma terveeksi ja loikkimaan ulos salille ja lenkille. Voisi kroppamalli olla melkoisen paljon terveempi jo varsin pian – ja ainakin mieli tuhansia kiloja parempi ja kevyempi.
Alakerran tomera pikkuneiti katseli minua tarkasti hississä, kun vein tonnin verran nenäliinapaperiroskaa alas. ”Tyttö on vähän väsy”, hän ilmoitti sitten ja osoitti minua. Pelasti päivän. Se sanoi tyttö, ei täti. Ei se silti Barbamamaa Barbatipuksi muuta…