Joskus tuntuu, ettei aina jaksa sitä samaa.
Välillä kaikki tuntuvat tekevän sitä..
Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen pyörii sen ympärillä.
Kyse ei ole tällä kertaa alkoholista vaan valittamisesta.
Okei, ymmärrän, että aina välillä kyrsii kuin pientä oravaa, jolla on käpy jäässä. Usein on huonoja hetkiä, ja oloa parantaa se, että saa vähän narista kaverille. Siinä saa sitten kuvaannollista tai konkreettista taputusta olalle, ja taas mennään. Eipä siinä mitään. Mutta usein tuntuu siltä, että aina ne samat ihmiset valittavat valittamasta päästyään.
Kyllä minuakin harmittaa. Kyllä minäkin valitan. Mutta yritän olla valittamatta turhaan, sillä valittaminen vain valittamisen vuoksi on mielestäni kohtuullisen tyhmää. Negatiivisiin asioihin keskittyminen ei ainakaan paranna fiilistä. Siksi marisen mielessäni ja yritän saada sanottua jotain neutraalia tai positiivista varsinkin, jos kyse on toisista ihmisistä.
*
Muutama ystäväni on ikävä kyllä varsinaisia ammattivalittajia. He valittavat kaikesta, mutta erityisesti muista ihmisistä. Siksi olen alkanut vältellä heistä muutamaa, he kun eivät kestä minkäänlaista kritiikkiä tai huomautuksia omasta käytöksestään (valittamisestaan). He puolestaan eivät kestä kuunnella toisten ihmisten valittamista edes ihan aidosti aiheesta. Ikuisesti kokeellisena ihmisenä joskus olen testannut, esimerkiksi valittaminen surkeasti työtilanteesta kuuluu aiheena typerään narinaan, mutta heidän omaa valitustaan jonkun tyypin huonoista pöytätavoista pitää jaksaa kuunnella.
Koska satun olemaan ihminen, joka ei tykkää puhua pahaa muista ihmisistä enkä pidä juoruilusta, minulle tulee aina epämukava olo kuunnellessani lapsellista narinaa jostain triviaalista asiasta. Ammattivalittaja ei valita aidosta harmituksesta kuten normaalit ihmiset, hän valittaa valittamisen ja pahansuopuuden vuoksi.
*
Valittamisen ja narinan taustalla on tyytymättömyyden lisäksi usein kateus. Parin viime vuoden aikana olen joutunut pohtimaan omaan elämääni turhankin paljon ja olen opetellut kateuden tunteesta entistäkin aktiivisemmin pois – kuten olen tehnyt koko elämäni ajan. Luultavasti asiassa on melkoisen paljon pohjaa erään tätini ajattelutavassa, sillä hän korosti aina kateuden kataluutta ja sitä, että jokainen elää omaa elämäänsä mahdollisimman hyvin. Koska elämänarvoni ovat monessa mielessä erilaiset kuin monella muulla, en tavoittele yleensä samoja asioita.
En ole koskaan ymmärtänyt, miksi joku kadehtisi esimerkiksi juuri minua, sillä minä en koskaan kadehdi suoranaisesti ketään ihmistä. Saatan kadehtia tiettyjä yleisiä luonteenpiirteitä tai ominaisuuksia tai asioita. Kadehdin mm. pysyvän/pysyvämmän työsuhteen turvaa ja etuja ja siihen liittyen edes pientä taloudellista turvallisuutta. Oikeastaan siihen kateuden aiheet loppuvatkin, sillä muita asioita oikeastaan ihailen. Kuten karismaattisuutta, kykyä heittäytyä, elää aidosti hetkessä, voittaa ihmiset puolelleen, ammattitaitoa, intoa oppia uutta…
Olen varmasti monen mielestä tylsä, nössö tai tekopyhä ajattelutapani vuoksi. Ihan sama, minulla vain on tapana tehdä asiat omalla tavallani.