• Mieletöntä valoa

Tuntematon suuruus

Minua ärsytti jo mennessä. Valtava väkimäärä: kaikki saaneet saman ajatuksen uuden Tuntemattoman katsomisesta perheen kanssa isänpäivänä. Nytkö popcornit jo löyhkäävät ja roiskuvat syliini seuraavat kolme tuntia? Mietin hajun matkaamisen suuntaa: tuleeko se edestä taakse vai takaa eteen? Toivoin ensimmäistä, sillä paikkamme olivat edessä.

Vaikka katsojakunta vaikutti rauhalliselta (ehkä alkavan elokuvan aihe vaikutti), sentimentaaliset mainokset herättivät minussa pakokauhua. Kornit koskenlaskijat ja muut pakkoliikuttajat. Tästäkö tämä vain pahenee?

Yllätyksekseni elokuva ei sitten suuremmin ärsyttänyt minua. Reaktioni siihen noudatteli mieltymysteni mukaista kaavaa: pidin perhosista ja toukista, jotka lähikuvattiin, olin erityisen surullinen eläinkohtaloiden ja raiskattujen naisten puolesta. Seurasin tarinaa. Minusta tuntui, että se oli jutun juoni: kertoa tarina. Olisin ollut hölmö, jos olisin odottanut Tuntemattomalta elokuvailmaisun oivaltavuutta. Siitä huolimatta, että se on minulle tärkeä kriteeri: omaperäisyys.

Vertasin elokuvaa mielessäni muutamia kuukausia aiemmin näkemääni Dunkirkiin. Sen lähtökohdat ovat toki hyvin erilaiset, mutta vertailua oli vaikea olla tekemättä. Molemmissa oli mm. siihen asti laulajana tunnettu nuorisoidoli yhtenä näyttelijänä. Dunkirkissä omalaatuista oli rajattu tila, joka ei sallinut taustoittaa henkilöitä. Tuntemattomassa taas ideana oli nimenomaan kertoa pitkän kaavan mukaan sodasta ja valituista henkilöistä. Toisaalta Dunkirk ei perustu kirjaan. Pidin kuitenkin siitä ilmaisullisesti huomattavasti enemmän, sillä se oli mielestäni kekseliäämpi.

Tuntematon sotilas (kirjana, elokuvana, ilmiönä) on minulle ongelma. Haluaisin pitää siitä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Silti tunnen, että se ei ole minua varten. Tunnen, että Tuntematon ei pidä minusta.

Luulen, että tässä on pohjimmiltaan kyse jostakin muusta kuin minusta ja Tuntemattomasta. Haluaisin ymmärtää Tuntematonta ja kaikkea sitä, mitä se käsittelee. Koen kuitenkin, että tapa, jolla siitä puhutaan, on lukittu tiettyihin kaavoihin, ja jollakulla muulla kuin minulla on niihin avain. Suurin piirtein näin voisi kulttuurintutkimuksessa määritellä diskurssin käsitettä.

Minusta tuntuu, että 80-luvulla syntyneenä naisena minulla ei ole pääsyä Tuntemattoman sotilaan kuvaamiin tapahtumiin tai ylipäätään siihen ilmiönä. Historiantuntemuksessani on takuulla puutteita, en tiedä mitään armeijasta enkä sodankäynnistä (mitä hyötyä sotimisella on, pohdin elokuvan aikana: eihän sillä mitään saavuteta; eikö elämä ole aina arvokkaampi kuin jokin alue; paitsi että...[ja tähän pitäisi tulla pitkä selostus vuosilukuja ja paikannimiä]).

En osaa lähestyä Tuntematonta sotilasta elokuvana. Koen sen pikemminkin fiktiiviseksi dokumentiksi. Se ei ole minusta huono asia: yksi taiteen tehtävistä on käsitellä yhteisölle merkittäviä tapahtumia. Tunnen kuitenkin, että tapa, jolla aihetta käsitellään ja kirjoja ja elokuvia kuvataan, on minulta suljettu. Mistä se johtuu? Miksi se jää minulle niin vieraaksi?

En nähnyt uudessa elokuvassaversiossa mitään varsinaista vikaa. En pitänyt sitä toisaalta mitenkään erityisenäkään. Siihen on todennäköisesti syynä se, että realismi on minusta tappavan tylsä tarkastelutapa taiteessa. Näivettävän lakoninen tapa keskittyä tapahtumien pintatasoon: näin se meni, näin siinä kävi, tässä kaikki, eipä tässä sitten muuta. Piste piste piste piste!

Realismi jättää minut ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, jolle ei ole omaa roolia taidekokemuksessa. Merkityksellistäminen on ohi ennen kuin saavun paikalle.

Kaipaan jotakin enemmän, jotakin muuta kuin historiallisten faktojen paikkansapitävyyttä ylimpänä arvostelukriteerinä. En pidä näitä huonoina asioina, mutta minusta olisi tarpeen tavoitella jotakin vielä enemmän, vähintään yhtä askelta pidemmälle. Luulen kuitenkin, että ero realismin ja henkilökohtaisten mieltymysteni välillä piilee syvemmällä, maailmankuvassa, ei niinkään yksittäisen taideteoksen ilmaisukeinoissa.

*

Olen jo vuosia sitten oppinut, etten voi olla vanhempieni läheisyydessä itsenäisyyspäivän aikaan. En kestä sitä siteeraamista. Aamusta iltaan lainataan Rokkaa ja muita velikultia. Kuin parhaita kavereita. Kuin puhe olisi maailman rakkaimmasta sisäpiirinvitsistä. Sellaisesta, joka on kerrottu kauan ennen syntymääni (kyse ei toki ole vitsistä).

Elokuvan jälkeen huomasin joutuneeni samaan tilanteeseen. Loppupäivä kului sitaatteja kuunnellen. Pidin siitä, että tässä versiossa repliikit oli saatu kuulostamaan kohtuullisen tuoreilta eikä puhkilainatuilta. Latautunutta aihetta oli mielestäni onnistuttu käsittelemään jokseenkin neutraalisti. Kädenlämpöisestä suhtautumisestani huolimatta huomasin illan mittaan hermostuvani. Oli pakko saada ilmaa, selvittää näitä ajatuksiani kävelyllä.

On oireellista, että minua alkoi ärsyttää vasta, kun kuulin muiden puhuvan elokuvasta. Ilmiö lienee sama kuin Shakespearen kohdalla. Yliopistossa kerrottiin jo alkumetreillä, että niin kanonisoitua tekijää kuin Shakespeare on vaikea lähestyä tuoreesti. Välissämme on monen sadan vuoden tulkintahistoria. Se ilmenee usein jopa fyysisenä lukemisvaikeutena, kun alaviitteitä on enemmän kuin itse tekstiä. Tuntemattoman (romaanin) ja minun välillä on samanlainen este: se on niin korkealla kansakunnan kaapin päällä, etten yletä.

Olisin kuitenkin ihan vilpittömän utelias Tuntematonta ja sen kuvaamia asioita kohtaan. Ymmärrän, että se on monelle hyvin tärkeä teos. Minullekin tavallaan, vaikka en kuulukaan sisäpiiriläisten kerhoon. Ketkä sitten kuuluvat? En tiedä, mutta minusta tuntuu, että kaikki suomalaiset miehet ja minua vanhemmat naiset (myönnän, että näkökulmani on hyvin rajallinen).

Minua kiinnostaa se, että veteraanit eivät lehtitietojen pitäneet elokuvasta. Mistä siinä taas on kyse? Minulle myös veteraanit ovat tuntemattomia suuruuksia. Sodan käyneistä isoisistäni ehdin tuntea vain toisen, ja hänkin kuoli, kun olin seitsemän. Minulle ei jäänyt hänestä juuri muuta muistikuvaa kuin että hän oli olemassa. Hiljainen vanha mies sohvalla.

Näin veteraaneja myös lukion kevätjuhlissa. He saapuivat kunniapaikalle eturiviin kellastuneiden ylioppilaslakkiensa kanssa. He pitivät puheita, mutta en muista, mistä. (Tai ainakin minulla on mielikuva, että he olivat veteraaneja – vai ovatko minulle kaikki vanhat miehet samaa lössiä?)

Minusta tuntuu, että uusi Tuntematon sotilas -elokuva on tehty sellaisille, jotka tietävät aiheesta jo kaiken. En usko, että se avautuu aiheeseen tutustumattomille ulkomaalaisille. Jokin elokuvan kerrontatavassa antaa olettaa. Siksi keskitytään kuvaamaan kolmen tunnin ajan lähikuvia kasvoista.

En ole muutenkaan sotaelokuvien ylin ystävä. Pidin kuitenkin esimerkiksi siitä, miten Dunkirkissä onnistuttiin kiertämään lajityypin sudenkuopat eikä haaveiltu sodanjälkeisestä ajasta kliseisillä nuotiotulilla. Minusta sotaelokuvissa on ylipäätään jotakin vääristynyttä. Jotakin jännitykseen tai pelimaailmaan pakenevaa. Huomio karkaa helposti sen seuraamiseen, kuka kuolee seuraavaksi ja miten. Onko se tärkeää?

Katsellessani yritän kuvitella itseäni rintamalle. Miten olisin pärjännyt, mitä olisin tehnyt vastaavassa tilanteessa? Olen varma, että olisin ollut täysin hyödytön, itkeskellyt varpujen seassa avuttomana maanvaivana. Eikö tällainen kuvittelu kuitenkin ole yksi sota-aiheen käsittelyn funktioista?

*

Yritin alakouluikäisenä katsoa ensimmäistä Tuntemattoman sotilaan elokuvaversiota. Olin kuitenkin sen verran pieni, että kun se näytettiin telkkarista, luulin sitä Agatha Christie -tyyppiseksi salapoliisitarinaksi. Halusin kovasti tietää, kuka on tuo ”tuntematon”. En oikein tajunnut elokuvasta mitään, vaikka yritin aika pitkään ennen kuin luovutin ja menin ulos leikkimään.

En ole sen koommin tosissani yrittänyt (vaikka tilaisuuksia ja kontakteja on kyllä ollut, uskokaa pois): ärsytyskynnys on ollut liian suuri. Elokuva tai sen aihe on jäänyt liian oudoksi. Tätäkin kirjoittaessa mieleni valtaavat hämärät muistikuvat mustavalkoisista veijarikohtauksista, joissa velikullat sanailevat nasevia.

Tässä kohtaa minun on tehtävä tunnustus. En ole lukenut Tuntematonta sotilasta enkä mitään muutakaan Linnan teosta. Tämä ei ole ollut tarkoituksellista. Minulla on itse asiassa ”virsikirjaversio'” Tuntemattomasta kirjahyllyssä. Vanhemmilla olisi Pohjantähti-trilogia. Sieltä se olisi helppo napata sopivalla hetkellä. (Pohjantähti-filmatisoinnit olen itse asiassa jopa nähnyt. Olipa toisessa niistä yksi sukulaisenikin näyttelemässä. - Ja tiedän: on Linnalla muitakin kirjoja [joita en ole lukenut].)

Syytän tästä aukosta sivistyksessäni epäyhtenäistä koulutietäni. Paikkakunnalla, jolla kävin peruskouluni, luettiin yläkoulussa Seitsemän veljestä. Tuntematon sotilas olisi vuorossa vasta lukiossa. Vaan minäpä muutin sillä välin pois, paikkakunnalle, jossa kirjojen lukemisen järjestys oli päinvastainen. Seitsemän veljestä on minulle nyt verrattain tuttu. ”Vänta håll, housuni putoo!”

Virhe olisi pitänyt tajuta joskus näillä paikkeilla ja korjata se pikimmiten. Itsenäisesti. Sen jälkeen se tuntui nololta, mutta liian myöhäiseltä. Ryhdyin nimittäin opiskelemaan kirjallisuutta. Oletus oli, että perusteokset ovat tuttuja, eikä niitä tarvitse sen kummemmin käydä enää läpi. Päädyin vielä yleisen kirjallisuustieteen puolelle, sillä olin maailmankirjallisuuden ohella kiinnostunut vieraista kielistä.

Suomen kirjallisuuden kanssa opinnot ovat yleisen kirjallisuustieteen kanssa osittain päällekkäisiä, minkä takia suomalaista kirjallisuutta ei ainakaan minun aikanani saanut opiskella sivuaineena, jottei tutkinnosta tulisi liian yksipuolinen. Kaikista pahinta on, että suoritin opintoni Tampereella, missä jopa yksi yliopiston rakennuksista on nimetty Linnan mukaan. Ehkä sen kanssa kävi niin kuin helposti muunkin kotipaikkakunnan kulttuurin: se on liian lähellä, aina on jotain kiireellisempää.

Ja aina oli lähettyvillä joku toinen, joka tiesi asiasta jo kaiken ja joka oli ominut aihealueen. Tämä on minulle hyvin tärkeä seikka: haluan myös jotain omaa, jotain itse valittua. En vain sitä, mitä minun on kulttuurisen taustani takia tai muun ulkoisen syyn vuoksi omaksuttava.

*

En ole pahemmin mainostanut lukemattomuuttani. En tosin ole sitä liiemmin salaillutkaan. Siskoni järkyttyi kuullessaan, että opinnoistani huolimatta en ole lukenut Sherlock Holmes -kirjoja. Nehän ovat klassikoita! Pyörivää päätä on kuitenkin rauhoiteltava (jos se rauhoittaa) sillä seikalla, että klassikoitakin on nykyään niin paljon, ettei yksi ihmisikä riitä kaikkiin niihin tutustumiseen. Ei edes ns. asiantuntijan ihmisikä. (Sitä paitsi olen kyllä kuunnellut yhden Sherlock Holmes -seikkailun äänikirjana. Se oli minusta niin puiseva – Watson jupisi sivutolkulla siitä miten ei ole nähnyt Holmesia moneen päivään, kunnes tämä yhtäkkisesti ilmestyi ja kertoi ratkaisseensa jutun – etten lämmennyt tutustumaan muihin sarjan teoksiin.)

Olen tietenkin ollut läsnä luennoilla, joilla Tuntematonta on käsitelty. Edes viitteellisesti. Olen lukenut siitä otteita. Minulla on jokin käsitys siitä: sen tyylistä, sisällöstä ja henkilöistä. Olen jopa (jostain syystä) suositellut sitä ulkomaalaisille, jotka ovat kysyneet vinkkejä suomalaisesta kirjallisuudesta. En kuitenkaan ole innostunut vapaaehtoisesti lukemaan sitä kokonaan alusta loppuun. Lähinnä siksi, että alallani pitää lukea paljon, ja sen lisäksi sitä haluaa vielä lukea omiin eskapistisiin tarkoituksiinsa, toisin sanoen sitä mitä itse huvittaa.

Aion kyllä jossain vaiheessa tarttua myös Tuntemattomaan sotilaaseen (ja muihin Linnan teoksiin), vaikka en usko, että se tulee koskaan olemaan lemppari. Ehkä ongelmani siten vähitellen poistuu. Toivottavasti matkan varrella ei ärsytä liikaa!

Haluaisin kuitenkin ymmärtää. Onko aihe vieläkin niin latautunut, että emme osaa tai uskalla käsitellä sitä luovasti? Millainen olisi vaikkapa naishahmoihin keskittyvä Tuntematon sotilas -elokuva vastailmestyneen Toinen Tuntematon -teoksen pohjalta? Tai eläinten näkökulmasta kerrottu Tuntematon esimerkiksi Hanneriina Moisseisen Kannas-teokseen perustuvana?

Uudessa Tuntemattomassa Koskelan hahmoa näytellyt Jussi Vatanen totesi Arto Nyberg -ohjelmassa, että jokaisen sukupolven on voitava käsitellä aihetta omalla tavallaan. Olen samaa mieltä. Luulen kuitenkin, että rohkeampien lähestymistapojen haltuunotto tulee viemään vielä paljon aikaa.

Haluaisin ymmärtää, mikä on tämä järjetön tapahtuma, joka hämmentää minua ja muita suomalaisia vielä 70 vuotta myöhemmin. Miten tällaista on päässyt tapahtumaan? Miksi vielä vuosikymmeniä myöhemmin isoäitini oli varma, että äitini on vakooja, koska hän vietti vaihtovuoden Leningradissa?

Ja miksi tätä aihetta ei oikein saisi kyseenalaistaa?

Haluan ymmärtää.

Yritän ymmärtää.


Ilta Villi

Kommentoi kirjoitusta

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
8 + 2 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi