Ohjaaja Timo Koivusalo on ymmärtänyt missä on yksi suomalaisen leffapajatson takaressuista. Se on musiikkimiehissä made in Finland – katajaisen kansan tunteiden tulkeissa, joita voi sitten niitä tunteita tavoitellen tulkita valkokankaalla. Ja Repe Helismaan ynnä Irwin Goodmanin jälkeen on tietysti luonnollinen valinta Sibelius, onhan hän maan hiljaisille lipunostajille ja sen nostajille melkein yhtä tuttu nimi kuin Harri Rovanperä taikka Jasmin Mäntylä.
Ja tietysti Jean Sibelius (1865-1957) on kansallinen suurmiehemme, nimestään ja taustastaan huolimatta suomalaisuuden ykkösmainos, joka muistetaan mainita sisun, saunan ja connecting Nokian rinnalla, kun tästä maasta muukalaisille puhutaan. Ei sillä niin väliä, ettei suurin osa jengistä muista miehen musiikista kuin muutaman Finlandian alkutahdin ja nekin lähinnä Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan yhteydessä. Jos kerran jotakuta täkäläistä pidetään ulkomailla kovana jätkänä, täytyyhän sen sitä olla. Kyllä ne siellä tietävät.
Tämä mustaan graniittiin hakattu ikoni on suomalaisille pyhä, ja siksi elokuvan tekeminen hänestä on suorastaan rohkea teko. Kollektiivinen alitajunta kun on sellainen emootiotunkio, että sitä sorkkimalla saattaa saada silmilleen vihaisen parven lantakärpäsiä (kriitikot, besserwisserit, historioitsijat yms.). Ja vähintään yhtä rohkeata on ottaa nimiosaan nuoreksi mestariksi Martti Suosalo, jonka naama on käynyt niin tutuksi, että kundia tulee kaupungilla moikattua ja sitten pyydettyä anteeksi, että sori Irwin, ethän sä olekaan enää elossa.
Valse Triste
Joissain paikoin hahmo Suosalon käsissä irwistää ja välillä repeksi repeilee, mutta myös nuoren Sibeliuksen näköä ja olentoa on tavoitettu.
Kontrastia ja syvyyttä säveltäjän elämännäytelmään on haettu Ainolasta, missä vanha Jean (Heikki Nousiainen) pohtii mennyttä elämää Ainonsa (Seela Sella) kanssa. Näköiskuva onnistuu kohtuullisesti myös näissä iltaruskon kuvissa ja ristivalo luokin muutaman onnistuneen varjon.
Myös tuotannollisesti jälki on kohvakkaa, taiteilijan vuodet Pariisissa, ihanan Ainon (Miina Turunen, ks. Tähti) riiustelu ynnä kuohuvan vuosisadan Helsingissä tapahtuvat vaiheet on osattu ylöspanna isolla huolella, mutta henkilökuva etualalla pitäen.
Ajankuvan tukena toimii mainiosti myös tuon itsenäisyydestä uneksuvan ajan muiden kulttuurivaikuttajien vinjettimäinen vilahtelu. Elämää suurempana maalari Akseli Gallen-Kallelana on osuva Jarmo Mäkinen, Vesa Vierikko saa paljon irti vähästä Robert Kajanuksena, kirjailija Juhani Ahona on Konsta Hannonen ja Eino Leinona kännistää Kari Hietalahti.
Näillä eväillä on syntynyt huolekas muotokuva, vaan ei sitten paljon muuta. Vain silloin, kun Sibeliukset menettävät tyttärensä Tuonen tuville filmi kohoaa hetkeksi niille siiville, joilla se ilmeisesti olisi halunnut lentää koko matkan. Suuren surun tummat tunnot koskettavat, taiteellisen työn inhimillinen pohja tulee lähelle.
Muilta osin elokuva on kaikessa näyttävyydessään melkoinen nippu historiallisia faktoja ja asenteellisia kliseitä. Pahiten painaa kansallinen paatos, joka tuntuu soittavan kansallisvaltion sinfoniaa. Sitä, jonka soinnissa pitäisi aina osata kuulla vankileirien piikkilankojen hiljainen humina. Ei ole valtiota ilman väkivaltaa.
Niin tai näin, iso hitti tästä tulee ja osa suomalaisuuden traditiota. Leffaa tultaneen tulevaisuudessa esittämään itsenäisyyspäivinä televisiossa kuin Lumiukkoa jouluaattona. Heti Tasavallan presidentin puheen jälkeen, vähän ennen Tuntematonta.
