Kaikille, jotka ovat joskus elämässään joutuneet kohtaamaan suuria valheita.
Tutustuin viime syksynä erääseen henkilöön, joka hurmasi minut totaalisesti persoonallaan, jutuillaan, historiallaan ja tietyillä elämäntavoillaan. Hänen historiansa oli pilkulleen samanlainen kuin minulla, mikä hämmästytti iloisesti, sillä olen käynyt läpi tietynlaisen elämänkoulun, jota ei moni muu ole nähnyt. Meillä oli monessa asiassa peilikuvamainen maku, tuntui kuin kaksi erillistä, mutta saman elämän elänyttä ihmistä olisi tavannut toisensa.
Koin syvää yhteenkuuluvuutta.
Muutaman kuukauden ystävyyden jälkeen elämäni horjahti raskaasti peruspilareiltaan ja turvauduin häneen. Hän kertoi minulle asioita, jotka muuttivat arkeni melkein päälaelleen. Mutta samalla hän lohdutti minua, katsoi vierestä kun ulisin lattialla itkusta ja kerroin hänelle syvimmätkin ajatukseni, hän oli minulle se tuki ja turva. Arkeni muuttui suurilta osin, hänestä tuli henkinen laastari, mutta samalla minussa alkoi kehittyä outoa energiaa häntä kohtaan. Aistini alkoivat herätä.
Asiat, jotka hän oli kertonut itsestään, alkoivat mennä ristiin. Minulle syntyi epäluottamuksen tunne häntä kohtaan, aloin huomaamaan tiettyjä valheen piirteitä hänessä. Tajusin, että hänen juttunsa eivät aina ehkä pitäneet paikkaansa. Hän katosi välillä pariksi viikoksi.
Tapasin lopulta aivan sattumalta kourallisen ihmisiä, jotka olivat ystäväni mukaan olleet hänelle tärkeitä ihmisiä, mutta nämä ihmiset eivät olleet koskaan kuullutkaan tästä ystävästäni. Kuulin, ettei hänen oletettu entinen poikaystävänsä ollut koskaan seurustellutkaan hänen kanssaan. Joku mainitsi sanan ”lähestymiskielto”. Hänen suuret tarinansa menneisyyden parrasvaloista oli vilkkaan mielikuvituksen tuotosta. Tapasin ihmisiä, jotka olivat tunteneet tämän ystäväni muutama vuosi sitten ja he kertoivat, että oletettavasti kaikki, mitä tämä ystäväni kertoo, on mitä suurimmissa määrin valhetta. Ystäväni oli jäänyt heille kiinni valheistaan. Nyt hän jäi niistä minulle.
Ymmärsin, että hän oli tehnyt itsestään pyhimyksen. Hän tuli valkoisella ratsullaan kertomaan minulle asioita, jotka vavisuttivat minua niin rankasti, että hän sai olla se enkeli, joka minua lohdutti. Hän valehteli minulle, katsoi vierestä kun hajosin palasiksi ja hymyssä suin alkoi korjata palasia paikoilleen. Ymmärsin, että hän koki itsensä tärkeäksi kertomalla suuria juttuja hänen statuksestaan, menestyksestään tietyissä piireissä, hänen kiinnostavasta elämästään. Ihan kuin hän ei olisi riittänyt minulle juuri omana itsenään. Ilman sokerikuorrutusta ja fantasiaelämää.
En tiedä, millaisessa todellisuudessa hän elää. En tiedä, mitä hänen elämässään on totta, mikä valhetta, mihin hän itse uskoo ja millaista hänen elämänsä tulee olemaan. Ikävintä tässä on, että menetin samalla yhden toisen hyvän ystävän, tämän avopuolison, joka on ollut minulle hyvin rakas jo vuosia. En tiedä uskooko hän tarinoihin, mutta luotan siihen, että hän saa vielä joku päivä tietää..
Näin ystävääni vielä useita kertoja sen jälkeen, kun tiesin totuuden. Katsoin häntä silmiin ja mietin, jopa säälinkin, miten joku voikaan elää sellaisessa usvassa..
En ole kertonut hänelle, että tiedän totuuden asioista. Minun ei tarvitse. Uskon karmaan. Uskon, että hänen elämänsä polku on kääntymässä häntä itseään vastaan, eikä sitä lakia muuta mitkään maailman poppakonstit.
Nyt. Olen rakastunut syvästi ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen. Olen onnellinen. Elämäni on irti valheista. Irti epäluottamuksesta. Irti kaunasta, en kanna vihaa tätä ystävääni kohtaan. Annan anteeksi oman sieluni takia. Elämäni on kaunista, olen saanut hyvää takaisin juuri sen verran, mitä olen yrittänyt saada itse aikaiseksi. Ja tiedän, että omat tekoni ovat olleet oikeita ja hyvää etsiviä.
Ilman valheita. Rakastaen kaikkea elollista.
Helouah il hämdylillää.