Nyt olen kolmen vuoden ajan tutkinut nettideittailun ihmeellisen… kaunista ja/tai kauheaa maailmaa?
Tulos ei ole se mitä haen pitkällä aikavälillä mutta jotain hetkelliseen hauskuuteen kylläkin onnistunut saamaan. Mitä pidempään on tässä viidakossa sitä syvemmin tuntee sen ettei se oikeastaan toimi siten miten sen haluaisi toimivan. Ihastus ja hetken huuma. Löytämisen tai lyötymisen ilo on kadonnut aivan totaalisesti. Katson vain lukuja ja oletan että minuakin katsotaan vain lukujen perusteella joita laitan esille. En valehtele kerran vale ei veisi pitkälle joten kerron että olen ”amis” ja lyhyt… eli miinus ja miinus deittilaskuriin.
Väliin myös huomaa että sitä on valittuna ostoskoriin ja sitten kun saavutaan kassalle lunastamaan deittiseura. Jään lähimpään karkkihyllyyn ihmettelemään että jäinpäs sitten taas varasijalle jos sillekkään. Nettideittailu tuntuu toimivan vain minun osallani ihan seksiseuran hakuna ei muuna. Kivaahan se on että on parikin vuotta sama henkilö jolle voi esittää kysymyksen ”panettaisikos sinua?”… mutta se jättää kuitenkin sen oikean tyhjyyden tunteen täyttämättömäksi.
Joskus tuntuu siltä että avaan selaimen turhaan toisinaan koen ilon kun huomaan kiinnostavan profiilin ja saan yhteyden. Petyn ehkä kun tapaaminen ei sitten käy millään tai jää kokonaan saapumatta. Väsyn kuulemaan että olen mukava mutta… Tuttua huttua jokaiselle. No on niitä jäänyt pyörimään kaverinakin elämään eli fraasi ”ollaan vaan kavereita” ei ole pelkkä latteus kyllä sekin toimii jos onnea on mukana ja hyvä tyyppi tapaa hyvän tyypin.
Olen jo kauan sitten tajunnut mikä on nettideittailun oikea ongelma. Hajuton ja mauton. Ei kerro persoonasta mitään. Ei kerro silmien tuikkeesta. Ei kerro onko ahkera vai laiska. Ei kerro onko se hyvä ja oikea tyyppi sulle. Vain bittejä joiden perusteella saatat tehdä oikean päätelmän tai väärän joka sitten muuttuu kaameaksi totuudeksi.