Ihmistä ei ole tarkoitettu yksineläjäksi. Toki nykypäivän länsimainen kulttuuri ruokkii ajatusta, että yksin olo voi olla kivaa ja sinkkuus on pop. Ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin vain itsestään ja voi vain antaa aikaa itselleen ja näin olleen elää laatuelämää. Sinkku kun on nykyään siviilisääty puhekielessä. Enää ei puhuta naimattomista ja eronneetkin ovat sinkkuja. Toki vielä virallisissa papereissa ei lue rastiruutuun -kohtaa ”sinkku” ja ei varmati vielä pitkään aikaan, jos ikinä, mutta siltikin tuo sana, joka pitää sisällään tietyn ajatusmallin, on vakiintunut hyvin yhteiskuntaamme.
Mitä se ajatus sitten pitää sisällään? Sinkku siis elää itselleen. Voi mennä ja tulla miten ja milloin haluaa, yksityiselämässä siis. Toki sinkulla voi lapsiakin olla, koska siis onhan sinkku myöskin eronnut sinkku. Sinkkuäidille sulhanen ja niin edelleen. Sinkut yleensä tuppaavat hengaamaan toisten sinkkujen kanssa. Siis yleensä, eivät toki aina. Sinkku käyttää rahansa vaatteisiin ja matkusteluun ja toki melkoinen siivu päivittäisistä rahavaroista kuluu myöskin ravintoloihin ja muihin vastaaviin huvituksiin. Koska sinkkuna ollessa kuitenkin on koko ajan oltava markkinoilla, ihan vain siksi, että jos joku sopiva uros tai naaras sattuisikin tulemaan vastaan. Koska vaikka sinkun mielestä yksinelo onkin ihanaa ja ehdottomasti parasta, mitä hänelle on koskaan elämässään tapahtunut, syvällä sisimmässään hän kuitenkin vain tahtoisi suhteen. Sitä sinkku ei siis myönnä, koska sehän olisi jo heikkoutta. Eiväthän sinkut ole epätoivoisia, vaan rohkeita ja tavallaan jopa valinneet elämäntyylinsä. Miehiä ja naisia menee, eihän niitä kukaan enää ensi viikolla muista.
Noh, tokihan tuo oli hyvin karikatyyrinen luonnehdinta kyseisestä ihmismuodosta, mutta jollain tavalla kuitenkin tuntuu siltä, että juurikin aivan tuon kaltaisiakin ihmisiä tuntuu tapaavan ja joskus tuntuu siltä, että ajan myötä, kun mitä vanhemmaksi muuttuu, niin sitä enemmän. Kuitenkaan en ole menettänyt toivoani ihmisten järjen suhteen, koska enemmistöä tuo ryhmä ei varmaankaan ole. Lähinnä vain pohdiskelin tätä asiaa sen vuoksi, että jollain tapaa minusta joskus tuntuu siltä, että tämä kyseinen elämänmuoto, sinkkuus, liittyy sitten erääseen toiseen asiaan, sitoutumiseen tai ennemminkin siihen liittyviin pelkoihin.
Itse kun joskus tapaan naisen, joka osoittautuu todella herttaiseksi ja mukavaksi ja älykkääksi ja söpöksi ja ihanaksi ja kaikinpuolin täydelliseksi minulle, menen monesti ihan lukkoon. Sitten jos joskus käy niin, että selviän tuosta lukosta ja saan itseni rohkaistua sanomaan tälle ihmiselle jotain, saattaa homma rullata eteenpäin melko helpostikin. Kuitenkin ajan saatossa olen huomannut, että miltei aina jotain naista alkuun tapaillessani, olen aina tuntenut tietynlaista pelkoa. Sitä pelkoa on joskus todella vaikea määritellä tarkemmin. Kuitenkin kun sitä ajattelen, niin se itselläni ilmenee tietynlaisena kauhuskenaarioiden luontina. Jos vaikkapa ihminen, johon on äärimmäisen ihastunut, ei annakaan itsestään kuulua tietyn ajan kuluessa mitään, sitä heti alkaa kuvitella, että ehkäpä se olikin siinä tai sitten miettii, että ehkäpä se kohta soittaakin, että ”joo, en mä tahdo enää nähdä, sori, vaikka ihan kivaa olikin.”
Monesti nuo pelot siis ovat täysin aiheettomia, tai siis tietenkään aina ihmisen kanssa tapaillessa, ei suoranaista suhdetta koskaan synny, mutta kuitenkin ne pelot eivät ole senkään asian kanssa linjassa. Ne pelot ovat melko irrationaalisia. Ne vain kumpuavat jostain. Mutta siis mistä ne kumpuavat? Siitäkö, että on liian huono itsetunto? Ei, koska siis ainakin itselläni on mielestäni ihan hyvä itsetunto. Uskoisin, että tuon kaltainen ajattelu on varmasti melko yleistä, tai että melko moni ihminen uuteen ihmiseen ihastuttuaan saattaa alussa joskus luoda päässään täysin olemattomia luuloja ja pelkoja, mielikuvia. Sen kaltaisia, mistä juuri mainitsin. Mutta edelleenkään en siis tiedä, että miksi. Ehkä en sitä koskaan saakaan selville, vaan niiden kanssa on vain elettävä.
Mutta siis minusta nyt tuntuu siltä, että tuo ajattelu ja tietynlainen epävarmuus joillakin ihmisillä sitten kumpuaa vielä syvemmälle ja se vaikuttaa jo heidän jokapäiväiseen elämäänsäkin, ja sitä minä kutsun tuoksi sinkkuuden syndroomaksi. Tarpeeksi paljon kun antaa vallan sille pelon tunteelle, niin sitä alkaa jo itselleenkin ja julkisesti muillekin kertoa, että miten kivaa onkin olla sinkku, kun ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta ja kaiken ajan voi jättää itselleen. En sano, etteikö yksinolo ole joskus mukavaa ja joskus se on pitkänkin ajanjakson verran todella kivaa ja tarpeellistakin. Itsekin elän välillä yksin pitkiä aikoja, jos ei vain sopivaa ihmistä satu vastaan, koska todellakaan en ryhdy mihinkään, jos en todella tunne tahtovani sitä ihmistä. Tietysti sekin on yksi syy sille, että miksi jotkut ovat pitkään sinkkuina, mutta siltikin tuo sinkkuuden yletön julkinen korostaminen on asia, mitä itse en tee. En minä tahdo olla sinkku vain siksi, että voin määrätä omasta itsestäni. On hyvä joskus pohdiskella omaa itseään yksin ja joskus siis kauemminkin. Mutta kuten sanoin, ihmistä ei ole tehty yksineläjäksi enkä suostu uskomaan, että monikaan ihminen, joka kertoo olevansa sinkku ja tykkäävänsä siitä niin pirusti, kun mennään jo kolmatta vuotta, pitäisi todella sitä parhaana mahdollisena tilanteena. Miksi ihmeessä niin pitää sitten kaikille vakuutella?