(Ironinen) Kiitos Väestöliitolle blogauksesta, jossa asiantuntija kertoo kaiken sen ajan, jolloin sinkku ei etsi parisuhdetta olevan nolla-aikaa. Sinkkuus nähdään poikkeuksetta puutteellisena tilana, jossa aktiivinen pyrkimys on kohti parisuhdetta ja ennen parisuhdetta sinkun velvollisuus on etsiä itselleen kumppania. Harva sinkku tavoittelee koko loppuelämänsä viettämistä itsekseen, mutta on heitäkin, jopa enemmän kuin maassamme ruotsinkielisiä. On alentavaa ajatella, että sinkkujen elämän merkityksellisin asia olisi parisuhteen etsiminen. On hyvä muistaa, että harvat määrittelevät itsensä ja ajankäyttönsä ensisijaisesti parisuhteen ja sen puuttumisen kautta, vaan elämän tärkeät ja ajankohtaiset asiat voivat löytyä aivan muualta. Samalla kun parisuhde asetetaan yhteiskunnassa jalustalle, unohdetaan helposti, että perinteinen yksiavioinen heterosuhde ei ole kaikille oma.
Olen kohta 30-vuotias yksin asuva helsinkiläinen – lajissani siis hyvin tyypillinen. Kaikkiaan meitä yksin asuvia on Suomessa miljoona. Miesten kaikissa ikäluokissa yksinasuvia on vähintään viidennes ja yksinasuminen lisääntyy miehillä ja naisilla heti uudestaan 40 ikävuodesta lähtien. Sinkkuja säälivät blogaajat unohtavat usein sen, että yksin asuva ei välttämättä ole sinkku ja sinkku taas saattaa asua yhdessä muiden kanssa. Yksin asuminen on monelle mieluinen valinta ja osalle pakkovalinta. Osalle se tarkoittaa yksinäisyyttä. Sinkut kuitenkin helposti leimataan villeiksi ja vapaiksi, hyvin toimeentuleviksi kaupunkilaisiksi sinkkubileissä hyppääjiksi, vaikka tosiasiassa yksin asuvia ja eläviä on kaikenikäisissä, kaikissa tuloluokissa ja kaikkialla maassa.
Niin kauan kun puhutaan sinkuista, ei tehdä politiikkaa. Jos sinkut ovat julkisuudessa vain viihdeohjelmien puolisonmetsästäjiä, kukaan ei tule menneeksi ilmiössä pintaa syvemmälle. Politiikalla pitää helpottaa köyhyysriskissä elävien yksin asuvien tilannetta ja luoda väyliä ulos yksinäisyydestä. Yksin asuvien asemaa pitää parantaa tukemalla pienten ja kohtuuhintaisten asuntojen tuotantoa. Samoin on aika yhdenvertaistaa lainsäädäntöä, joka nykyisellään kohtelee yksin asuvia epätasa-arvoisesti yhdessä asuviin verrattuna: kotitalousvähennyksen tulisi olla kotitalouskohtainen, ei henkilökohtainen, isien pitäisi saada isyyspäivärahansa, vaikka eivät asuisi lapsen äidin kanssa yhdessä ja niin edelleen. Yksinäisyyteen voidaan vaikuttaa järjestämällä asumista, palveluita ja julkisia tiloja niin, että ihmiset pääsisivät nykyistä paremmin kohtaamaan toisiaan.
Ei pidä unohtaa, että yksinäisyyden taustalla on usein kokemus eriarvoisuudesta. Siihen kokemukseen vaikutetaan parhaiten tekemällä tuloeroja tasaavaa politiikkaa ja mahdollistamalla kaikille asunto ja perusturva, jotka kannattelevat ja mahdollistavat ihmisten itsensä toteuttamisen. Lain pitää kohdella ihmisiä yhdenvertaisesti oli ihminen sitten päättänyt asua yksin tai viettää elämänsä sitoutumatta parisuhteeseen. Kukin tavallaan ja laki kaikkien puolesta.
Hyvää ystävänpäivää kaikille!