Jotkut näyttelijät ovat haastatteluissa sanoneet, että he myöntävät olevansa hiukan narsisteja, koska pitävät siitä huomiosta, mitä saavat esiintymislavalla ja tavallaan myöskin elävät siitä tunteesta. Kuitenkaan nämä ihmiset eivät ainakaan ulospäin tunnu laisinkaan pahoilta ihmisiltä. Sanoin tuon vain siksi, että kun tosiaankin sana narsisti aina liitetään johonkin negatiiviseen. Eikö sekin voisi olla kuitenkin asia, jonka taso vaihtelee riippuen ihmisestä, tai että jopa terveen psyykeen omaavan ihmisen narsismi on vielä terve asia. Jotkut toiset hyvin erilaisen persoonan omaavat terveet ihmiset eivät vain sitten ehkä tule niiden toisten ääripäiden kanssa toimeen? Koska kuitenkin persoonallisuushäiriöhän on sitten ihan eri juttu, enkä minä sitä nyt tahdo tässä ruotia.
Olen aikanaan saanut kuulla läheiseltä ihmiseltä, että olen narsisti. Viittasin kintaalla asialle, koska enhän ole. Pidän kyllä huomiosta, mutta niin pitää moni muukin ihminen, eivät toki kaikki. Jos osaisin laulaa tai näytellä, olisin varmuudella halunnut jompaankumpaan ammattiin, koska kuten totesin, kyseiset ammatinharjoittajat ovat, kertomansa mukaan, luonteeltaan hiukan narsisteja. He pitävät siitä, että ovat esillä. Ja on melko paljon mahdollista, että olisin itsekin päätynyt moiseen ratkaisuun, jos siis lahjoja olisi joskus ollut.
Eräs melko mielenkiintoinen seikka tässä asiassa kuitenkin on. Ihan pienestä pitäen olen jännittänyt esiintymistä aivan hillittömästi. Niin peruskoulussa, kuin lukiossakin käteni tärisivät aina, kun menin luokan eteen esitelmöimään tai puhumaan mistä hyvänsä. Eikä se jännitys koskaan hävinnyt. Ja mitä enemmän sitä tulevaa jännittämistä ajatteli, sitä enemmän vain jännitti ja sitä vaikeammaksi se homma aina meni. Todennäköisesti jos opettelisin ja kävisin jossain terapeutilla, jännittämiseni vähenisi. Sehän ei kaiketi ole hirmu harvinaista. Omaanpa jonkinasteisen kahvikuppineuroosinkin. Mutta miten ihmeessä sitten voin pitää huomiosta?
En itse asiassa tiedä. Siis kun en – siis omasta mielestäni – ole mitenkään huomiohuoraava persoona enkä pyri mitenkään yltiöpäisesti esille, mutta kuten olen joskus todennut, kuitenkin tietynlainen huomio tuottaa jonkinlaista tyydytystä. Onko se sitten narsismia? Ehkä se sitten on.
Narsismi on sana, joka käytännössä aina kalskahtaa kuulijalleen negatiivisena. Kaitpa sitä voisi pitää melko hyvänä synonyyminä sanalle itserakkaus, en tiedä, kun en ole mikään terminologian asiantuntija. Jotkut ovat, mutta minä en. Pidän enemmän käytännönläheisestä verbaalisesta ilmaisusta.
Mistä tämä koko ajatus lähti liikkeelle, oli se seikka, kun äsken mainitsin, että ehkäpä lähiviikkoina yrittäisin piirtää erään hiilityön ja antaa sen lahjaksi. Sitä asiaa ajatellessani vain mietin sitä seikkaa, että mitkä ovat ne syyt, jotka saavat itseni todella hyvälle mielelle antaessani jonkin piirustuksen lahjaksi jollekulle?
Totesin vain, että vaikka kyse on siis tosiaankin antamisen ilosta, on se myöskin tietynlaista narsismia. Sitä ensinnäkin toivoo, että toinen pitäisi siitä työstä ja se myöskin on tavallaan osa itseään, minkä antaa pois. Sitä ajattelee jollain kummallisella tavalla alitajuisesti, että jos lahjan saaja pitää työstä, pitää hän myöskin työn tekijästä, vaikka rationaalisesti toki ihminen tajuaa, että eihän se ole niin.
Mutta toisaalta, jos antaa itsestään palan pois, niin ei kai silloin taasen voi olla hirmu itserakas, vai voiko? En ainakaan tunne itseäni yhtään sellaiseksi. Silloin, kun minulle todettiin ykskantaan, että olen narsisti ja viittasin tälle sanojalle kintaalla, oli minulla siihen hyvät syyni.
Minä kun satun olemaan melko ekstrovertti persoona ja tykkään sosiaalisista tilanteista, mikä sinänsä on myöskin hiukan hassua, kun pelkään ja jännitän esiintymistä. Näissä tilanteissa kun on kuitenkin hirmu iso ero, esiintyä yleisölle tai vain seurustella ison joukon seassa. Se on alitajuisesti aivan eri juttu. Mutta siis, kun minulle sanottiin tämä sana, [I]narsisti[/I], olin sitä mieltä, että kyseinen sanoja ei todella tuntenut minua, vaikka ehkä ennen sitä tilannetta niin kuvittelinkin. Olen siis sitä mieltä edelleenkin, eikä se tilanne toki siitä miksikään enää muutu. Ja onko sillä lopulta mitään väliä? Varsinkin jos kuitenkin suurimman osan ihmisistä, joiden kanssa olen elämäni varrella tavannut, olen tullut varsin hyvin toimeen. Eikö se nyt riitä empiiriseksi näytöksi?