Onko suhteemme tullut tiensä päähän?

[b]KYSYMYS: Olen 33-vuotias nainen. Olemme olleet naimissa mieheni kanssa pian 10 vuotta ja meillä on kolme lasta, nuorin on alle vuoden ikäinen. Yhteiselo on ollut alusta saakka myrskyistä, ja lopulta kolmisen vuotta sitten lähdin yhteisestä kodista ja olimme kesän erossa. Miehelläni oli tuona aikana myös toinen nainen. Palasimme kuitenkin yhteen, osin lasten takia ja koska halusimme vielä yrittää. Ongelmia on paljon ja edelleen osin samoja kuin alusta lähtien. Tuntuu että liittomme on taas pahasti väjähtynyt ja kriisissä, ja on ollut pitkään. Terapiassa yritimme käydä ennen eroa, mutta tuloksetta. Mieheni ei osannut puhua asioista eikä nähnyt ongelmia, tai ei myöntänyt niiden olemassaoloa. Sanoi, ettei hänellä mitään ongelmia ole. Lopulta kävin terapiassa yksin. Olen nyt taas useasti yrittänyt puhua miehelleni mieltäni painavista asioista, yhteyden puutteesta, yhteisen tekemisen puutteesta… Tunneilmaston synkkyydestä… Kunnioituksen ja arvostuksen tunteen puuttumisesta…välinpitämättömyydestä. Siitä, että parisuhdetta pitäisi hoitaa, mutta miestä ei vaan tunnu kiinnostavan. Häntä tuntuu kiinnostavan vain se, että arki pyörii ja vaimo hoitaa ruoan pöytään, ja hänellä riittää aina aikaa omiin juttuihinsa. Hän kyllä myöntää, että ei ole tullut hoidettua avioliittoa, mutta ei myöskään tee asialle mitään, enkä kyllä jaksa minäkään enää. En jaksa enää kannatella tätä kaikkea yksin. Tuntuu, etten saa itse tästä liitosta mitään, vain pahaa mieltä ja pettymyksiä. Taakaksi on tullut myös mökki, jota mies alkoi rakentaa itselleen, taannoin kun olimme palamassa yhteen, omin ehdoin kun sitä niin halusi. Hän on aina tehnyt isoja päätöksiä lopulta yksin, kuuntelematta minun ajatuksiani tai mielipiteitäni. Niinkuin nytkin. Tuntuu että olen täydellisen yksin ja todella yksinäinen ajatuksieni kanssa, miehen ilmekin on näkemisen arvoinen aina kun yritän asioista alkaa puhumaan. Olen kysynyt myös onko hän onnellinen ja tyytyväinen, ja kuulemma on. Eikai se tämän kummempaa muillakaan ole, hän vastaa. Seksiä on harvoin, noin kerran, kaksi kuussa, minunkin aloitteestani. Läheisyyttä ei ole juuri ollenkaan ja huomaan jo työntäväni miestäni pois jos harvoin hakeutuukin lähelleni. Mies on kotona poissaoleva, räplää usein tablettiaan, on ärtynyt ja masentuneen oloinen, hakeutuu pois muun perheen luota omiin oloihinsa. Hän on melko usein öitä pois kotoa, mökillään 30 kilometrin päässä kotoa. Olen tämän huomioni hänelle myös sanonut. En tiedä enää mitä tässä pitäisi tehdä. Kaipaan kipeästi rakastavaa, kunnioittavaa ja hyvää ilmapiiriä ja tunnetta. Olen vakavissani harkinnut eroa, niin epätoivoinen olen. Tästä olen myös miehelleni puhunut, hänen sen kummemmin siihen mitään kommentoimatta. Välinpitämättömyys satuttaa. Lähinnä tuntuu kuin olisi neljä lasta, joista kannan vastuun yksin, enkä itse saa mitään tukea ja välittämistä. Ero alkaa tuntua ainoalta vaihtoehdolta, koska en halua näinkään elää. Miksi toinen ei halua kuulla hätääni eikä reagoi siihen mitenkään? Luulisi kerrasta oppineen, mutta ei! VASTAUS:[/b] Teillä on erilaiset käsitykset, toiveet ja odotukset avioliitosta. Miehesi sanoo olevansa onnellinen ja tyytyväinen. Sinä et. Siksi on luonnollista, että sinä olet teistä se, kumpi haluaa muutosta. Juuri tämän vuoksi terapiakaan ei tuottanut toivomaasi tulosta. Miehesi kannalta katsottuna on niin, että toimivaa ei kannata korjata. Miksi muuttaa sitä, mikä on hyvää. Toki voi olla myös niin, että miehesikään ei ole niin tyytyväinen, kuin hän antaa ymmärtää. Silloin kysymys on: miksi hän ei halua puhua omista toiveistaan, ei edes terapiassa. Joka tapauksessa teillä on omat toiveenne ja unelmanne, oma mielikuvanne siitä, millainen on hyvä avioliitto. Mitä siihen sisältyy? Ehkä te molemmat toivotte kunnioitusta, arvostusta, läheisyyttä, yhteistä tekemistä. Ehkä nämä kaikki toiveet ovat vain jääneet arjen ja sen haasteiden jalkoihin. Yhteistä yritystäkin teillä on. Palasitte yhteen eron jälkeen. Teillä on seksiä sinun aloitteestasi. Mies hakeutuu lähellesi joskus. Lähditte yhdessä terapiaan, mikä on monelle iso kynnys. Ehdotan, että palaatte hetkeksi suhteenne alkuun. Mitä silloin odotitte toisiltanne ja suhteeltanne? Milloin toiveenne toteutui? Ovatko nämä odotukset ja toiveet vielä samoja? Tämän jälkeen voisitte keskustella siitä, mitä tunteita teillä on toisianne kohtaan. Jos välitätte, kunnoitatte ja arvostatte toisianne, niin miten kumpikin yrittää näitä tunteita osoittaa? Nyt on oikea hetki etsiä uudelleen sitä, mitä teillä on joskus ollut. Alussa oli myrskyisää, mutta siihen saattoi sisältyä myös intohimoa ja yhteisiä unelmia. [i]Perheneuvoja Heikki[/i]