Ystäväni kanssa keskustelimme kuolemasta. Pohdimme omaa suhtautumista kuolemaan ja elämää kuoleman jälkeen. Tarkemmin omia hautajaisia. Kerroin, että minulla ei ole mitään toiveita hautajaisiini. Olen kuollut silloin enkä välitä miten hautajaisiani vietetään. Jos olen ollut erityisen epämiellyttävä ihminen, ruumiini voi kipata muiden roskien seassa kaatopaikalle. Jos ihmiset pitävät elämäntyötäni erityisen merkittävänä, voi hautajaiseni olla kansallinen surupäivä. Kuolleen välitän kummastakin vaihtoehdosta yhtä vähän.
Tähänastisessa elämässä saavuttamani pelimerkit osuisivat kahden edellisen vaihtoehdon väliin. Hautajaiseni ovat varmastikin tavalliset hautajaiset, vaikka kuitenkin lähempänä kaatopaikkaa kuin kansallista surupäivää. Vaikka en kuulu kirkkoon, minun puolesta hautajaisissani saa olla täysi uskonnollinen seremonia, jos lähimmäiseni näin haluavat. Tämä ei ole minulta pois, koska olen kuollut. Muutenkin voi tärkeimpien ihmisten tähden olla vähän aikaa kirkossa, jos ei tarvitse itse edes paikalle kävellä ja koko ajan voi olla makuuasennossa.
Ateistisista ajatuksistani huolimatta pelkään, että on olemassa kuolemanjälkeistä elämää. Saatan joutua näkemään omat hautajaiseni. Olen erittäin huono järjestämään juhlia. Pahin pelkoni on, että viimeisenä tekona järjestän läheisilleni vaivaannuttavat hautajaiset, jotka joudun itse katsomaan alusta loppuun voimatta vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Huonoilla synttärijuhlilla voi kaikki vieraat käskeä baariin, mutta kuolleena omissa hautajaisissa juhlien keskeyttäminen tai siirtäminen uuteen juhlapaikkaan on mahdotonta. Saattaisin juotua katsomaan kuinka ihmiset syövät hiukan vastentahtoisesti outoja ruokia, jotka olivat hetki ennen kuolemaa suosiossani, ja samalla kun kaverini kokeellinen jazz-bändi synnyttää taustalla käsittämätöntä melua.
Mitä vanhemmaksi elän, sitä suuremmaksi todennäköisyys kuolemalle kasvaa. Kuoleminen ei ole koskaan tyylikästä tai hyvä tarina, jos kyseessä on tuttu henkilö. Miksi ihmisille kerrotaan tarkasti mihin ja miten läheinen kuoli? On varmasti tapauksia, jossa kuolemaan johtaneet tapahtumat on jätetty kertomatta. En tarkoita mitään salaisen maailmanhallituksen tai vastaavan järjestämää poismenoa, vaan hyvin vaikeasti ymmärrettävän tapahtumaketjun lopputulosta kuten esimerkiksi tukehtumista oudossa hevosenkyrpäonnettomuudessa.
Ajatellaan, että Ranskaan on tilattu tieteellisiin tutkimustarkoituksiin kaksi tuhatta kiloa hevosen sukuelimiä. Tämä kiireellinen tilaus toimitetaan lentoteitse. Kiireen ja huolimattomuuden johdosta ruuman laskuportti aukeaa lennon aikana ja lasti yksitellen katoaa lentokoneen ruumasta. Muutaman kilometrin välein maahan ilmestyy tyhjästä hevosen siitin. Yksi onneton korottaa leukansa korkealle ihaillakseen suu auki modernin ajan taivaallista ihmettä. Tässä vaiheessa kuin kolmen pisteen heitto yksi hevosen kyrvistä sujahtaa tekniikan ihailijan suusta sisään. Mies kaatuu kuolleena maahan tukehtumisen ja sisäelinten murskaantumisen johdosta. Samalla viikolla Ruotsissa ollaan oltu onnekkaampia ja rantaan ajautunutta orgaanista materiaalia on luultu harvinaiseksi merieläimeksi. Joka tapauksessa, kertoisiko patologi vain ihmisen kuolleen äkilliseen sairauskohtaukseen, ja jättäisi mainitsematta henki- ja ruokatorveen juuttuneesta hevosen sukuelimestä?
Kuoleman todennäköisyyden kasvaessa olen miettinyt, minkälaisen kuvan jätän itsestäni. Kuvittelen, että kuoleman jälkeinen kuvani on riippuvainen siitä, mitä kotini sisältää. Kuolemanpelon takia pidän kohtuullisen siistinä. Kuolemanpelkoni rajoittuu siihen hetkeen, kun ymmärrän kuolevani. Haluan kuolla rauhassa. En halua, että viimeiset ajatukseni ovat huoli useiden kymmenien paskojen runojen löytymisestä sekä saastaisesta vessasta.