18-vuotiaana istuin baarissa ja pidin tarjoilijan ja baarimikon töitä tärkeinä. Ihmettelin miten ne ihmiset ikinä ovat voineet päästä sellaiseen asemaan. Tiesin, ettei minulla ole mahdollisuutta päästä samaan asemaan hienoksi ihmiseksi tarjoilemaan juomia, viemään pois tyhjiä laseja, valitsemaan musiikkia ja päättämään kuka saa jäädä ja kuka lähteä. Minusta ei olisi samaan, siksi oli antavana osapuolena.
Noin 30-vuotiaana elämä on muuttunut noista ajoista. Olen päässyt yli siitä, etten koskaan työskentelisi baarissa. Nyt leikittelen väreillä. Ostin sukat S-marketista, koska en osannut päättää olivatko sukat harmaat vai ruskeat.
18-vuotiaana kaikki ovet olivat auki. Elämä oli mahtavaa. Mitä vain olisi voinut tapahtua ja kenestä vain voisi tulla mitä vain. 30-vuotiaana kaikki ovet ovat kiinni. Elämä on parempaa. Olisin voinut päätyä moneksi, mutta onnekseni väistin ne kamalat vaihtoehdot.
Söin jälkiruuankin ennen päivällistä. Tästä huolimatta söin lautasen tyhjäksi ja otin lisää. On parempi ostaa kahdet jälkiruuat, koska tiedän, että tarvitsen yhden jälkiruuan ennen ruokailua ja yhden ruokailun jälkeen.
18-vuotiaana oli aikaa, mutta ei rahaa. Täysin vanhempieni vika. Tästä olen edelleen katkera, mutta helpottunut, koska olisin tuhlannut rahat vain proge -levyihin. Myöhemmin kokoelman näkemisen aiheuttama katumus olisi voinut olla taakka mielenterveydelle, eikä pelkästään omalleni. 30-vuotiaana on rahaa ja aikaa. 30-vuotiaana onni on tonni tilillä ja tankki täynnä. Mitä se sitten 18-vuotiaana oli? Kirjastokortti ja strategia kulkea pummilla julkisilla .