Haluaisin tuoda ilmi erään yhteiskuntaamme syvälle juurtuneen epäkohdan. Epäkohta on painanut mieltäni vuosia sekä aiheuttanut elämääni sekaannuksia. Uskon, että en ole tuntemuksieni ja ajatuksieni kanssa yksin. Haluaisinkin puhua siitä, kuinka yhteiskunnassamme useasti toivotetaan onnea sellaisissa tilanteissa, joissa onnen toivottaminen ei ole ajankohtaista.
Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa ihminen hakenut työpaikkaa ja hänet on valittu hakemaansa paikkaan. Miksi tässä vaiheessa toivotetaan onnea? Eikö onnen toivottaminen ole jo myöhäistä? Työpaikan saanti vaatii oikean koulutustaustan, työkokemuksen, persoonan ja salattujen työnantajan toivomusten täyttämistä. Lisäksi työpaikasta joutuu kilpailemaan mahdollisesti kymmenien yhtä pätevien hakijoiden kanssa, joiden joukossa saattaa olla rekrytoijan sukulaisia. Haluamansa työpaikan saaminen vaatii onnea. Onni on käytetty loppuun, kun tulee valituksi työhön. Työnsaannin jälkeen onnella ei ole enää mitään tekemistä asioiden etenemisen kanssa. Tässä vaiheessa on turha enää toivottaa onnea.
Annan esimerkin tilanteesta, jossa koskaan ei toivoteta onnea, vaikka onnen toivottaminen olisi kaikista suotavinta.
– [i]Lääkäri totesi, että lapsellani on syöpä[/i]
– [i]Paljon onnea[/i]
Lapsen syöpä on tilanne, jossa tarvitaan onnea. Pelkästään oikea ja ammattitaitoinen hoito eivät riitä, vaan lapsen parantumiseen tarvitaan myös onnea. Miksi tällaisessa tilanteessa ei toivoteta onnea? Miksi ei toivotettaisi onnea, kun kärsivä lapsi ja hänen vanhempansa sitä eniten tarvitsisivat?
Ehkä hämäläisyys tai vain suomalainen arkuus aiheuttaa, että toivotamme onnea myöhässä. Haluamme toivottaa onnea tilanteissa, joissa onnen osuus on varmaa. Näin säästyy häpeältä, jos henkilöllä on epäonnea. Eikö olisi aika toivottaa onnea rohkeasti oikeaan aikaan eikä jälkikäteen, kun onnea ei enää tarvita?