Tässä kun oon vapaa-ajan ratoksi mietiskelly asioita, tuli mieleeni parhaan ystäväni lause about 1,5 kk takaa. Meil oli hieno ja hauska weekend yhessä ja siinä kerkesi aika hyvin funtsii ja juttelee asioita ihan pohjia myöten. Mua rupes siinä hymyilyttämään se lause, kun se lohkasi "Mitä mä oon kuunnellu noit juttuja, mitä susta puhutaan… Eihän ne tunne sua ollenkaan!" No shit, Sherlock! 😀
Ei tossa ole varmaan mitään uutta auringon alla. Kaikille varmaan käy samaa, et jengi puhuu seläntakana kaikenlaista paskaa, jutut varsinkin alkaa lentämään kaikenlaisista juoruista, johon vähän vielä lisätään jotain omaa maustetta mukaan. Siihenhän on jo tottunu, mitä pidempään elää. Mullon viel niin paska luonne, et mielelläni lisään viel vettä myllyyn tempaamalla jotain uutta ja arvaamatonta siihen samaan läjään tai auon muuten päätäni ylipääsemättömän typerillä ja ufomaisilla jutuilla, tahallaan. No hei, pitäähän ihmisillä riittää puhuttavaa, buahhah!
Mitä mä jäin sitte miettimään on se, et onko ihmiset oikeesti kaikki noin daijui, että ne päättää jotain ja muodostaa mielipiteitään täysin tietämättä asiasta yhtään mitään? Niinku yleensäkin. Mitä ihmeen iloa on sellasessa elämässä, että kaikki muut sanelee oikeesti mitä mieltä on? Ei edes sen verran yritetä itse ottaa mistään selvää, mennään vaan joukon mukana kun tyhmät aasit. Mitä siitä saa itselle, hyväksyntääkö? Miksi se on niin maailman tärkeintä olla hyväksytty muitten silmissä, eikö tärkeintä oo viihtyy itsensä kanssa ja pystyy kattoo peiliin, sanoo muut mitä tahansa. Ittensä kanssa elää kuitenkin koko ajan, luulis rehellisyyden itselle olevan paljon tärkeempää, kun kaikenlaiset olettamukset jostain muusta ihmisestä.
Sen mä oon kans huomannut, että jos puhun jostain asiasta, ihmiset luulee et mä oon sitä mieltä. Sanotaan vaikka, et otan puheenaiheeksi politiikan ja nostan vaikka jonkun "fiksun" kökön lohkaiseman jutun esille. Heti ne luulee, et mä oon asiaa vastaan tai eri mieltä, vaikken oo välttämättä sanonu halaistua sanaa omasta mielipiteestäni asian suhteen. Tai nostan vastapuolelta jonkun lausunnon esiin, ei se tarkoita et mä suoralta käsin allekirjoitan aina kaiken. Tai jos puhutaan uskonnoista, enkä mä kuulu kirkkoon. Sehän on suoraan sitten niin, et mä dissaan kaikki uskovaiset ja uskonnot samantien, eikö. Henkilökohtaisella tasolla, jos joku kertoo esmes tehneensä jotain ja mä saatan kysyä "Miksi sä niin teit?" alkaa kauhea huuto, et mä olen muka jotenkin arvostellut tai ollut eri mieltä teon fiksuudesta/hyödyllisyydestä/mitä vaan. Ja mä vaan oikeesti haluan tietää miksi. Hittooko se mulle kuuluu, onko "oikein", "fiksua" tai mitään, mut mä olen kyllä liiankin kiinnostunut ihmismielestä ja motiiveista. Et mä voisin ehkä jopa tuntea sen ihmisen, enkä olettais ja luulis heti suoraltakäsin mitään…
Minä olen monta kertaa sitä mieltä, etten ole edes mitään mieltä. Pitää olla aika tärkeä asia henkilökohtaisesti mulle, että vaivaudun muodostamaan jostain mielipiteen, evvk. Kun se maailma ei kuitenkaan mun navan ympärillä pyöri, niin sillä ei oo mitää väliä, jos olisinkin jotain mieltä. Asia ei siitä muutu mihinkään. Mun mielipiteettömyydenkin monestakin asiasta tietäis, jos mut oikeesti tuntisi. Mut eihän ne tunne, ei.
Oikeesti mua ottaa päähän se, että olen mennyt antamaan itestäni nyt sitten tietoja, joita en halunnut kolmannen osapuolen silmille nähtäväksi. Olis pitänyt taas olla, kuin ei oliskaan. Mä en luota helpolla ihmisiin, eikä mun elämästä loppujen lopuksi kukaan tiedä paljonkaan. Ja se on ihan hyvä. Saisivat muodostaa mielipiteensä ihan vaan mutu -tuntumalla, niinku ennenkin 😀
[I]It´s discouraging to think how many people are shocked by honesty and how few by deceit.[/I]