Onpas taas vaikeeta. Tai on ja on…miten sen ottaa.
Kuuntelen tässä pitkä-paska-perjantain kunniaksi Beatlesien levyjä. Nää on aina vaikeita aikoja silloin, kun syntymäpäivä osuu pääsiäiseen – jota se tekee suhteellisen useinkin. Ei siis mulle ole vaikeaa, vaan muille tuntuu olevan.
Mä olen aina ollut kohtuullisen riippumaton ihminen. Jo perusluonteeltani, mutten voi kieltää kaikkien (ja varsinkin lapsuus-) kokemusten vaikuttaneen asiaa lisäävästi. Mullei oo vieläkään tapana tukeutua [B]keneenkään[/B] toiseen ihmiseen, koskapa olen huomannut ihmisten olevan lävitse paskoja, epäluotettavia ja paskanjauhajia. Miksi mun pitäisi siis kiusata itseäni?
Useakin ihminen on kysellyt, mitä haluan syntymäpäivälahjaksi. Niin, kiva kysymys ja ymmärrän pointin: Ajatus on tärkein. Mutta ne sitten suuttuu, kun ilmoitan, etten halua mitään. Taino, jos maailmanrauhan voit toimittaa, ni sen ottaisin! 😀 (oon varmaan lohkassu ton ennenkin). Kysymys siis kuuluu: Miksi en saakaan olla oma itseni edes syntymäpäivän kunniaksi, vaan mun pitäisi silloinkin ajatella kaikkien muiden herkkiä tunteita ja esittää muuta kuin olen?
Tää nousi taas tuossa viikolla esiin ja kohtuullisen tulikivenkatkuista tekstiä sain kuulla. Mikset sä voi avautua? Mikä sua mättää? Mitä olet mieltä…? Noh. Sitten, kun taas otan sen riskin, että okei, avaudutaan sitten! ja kerron pari synkkää totuutta elämästäni, ni mitä saan takaisin? Vastapuolta ei vittuukaan kiinnosta! Mä en nyt sitten taas ymmärrä, mitä mun pitäisi tehdä…
Oikeasti mua taitaa vaan vituttaa kierorankaiset ihmiset. Taas kerran 😀
Joka tapauksessa, lempparikappaleeni Beatlesilta on aina ollut tuo. Se kertoo kai kaiken…
Ja P.S: Wunderille erikseen tieto, jos tämän luet: Kiitos vielä Muru, tää ei koske sua! 😉