Mä toivon aika harvoin mitään juttuja. Vaikka toivo onkin se paras juttu, jota voisi harrastaa jos sellaseen olis taipumusta. Mut nyt mä toivon, että tänään olisi ollut viimeinen työpäivä eräässä paikassa. Pinnahan meni jo ajat sitten, mutta kulminaatiopiste koitti sitten eilen. Mä en vaan jaksa enkä välitä urpojen kanssa tapella, eiliseen tilanteeseen pyysin esimiehen kertomaan toimintatapoja mun puolesta, kun mun sanathan oli kuin seinälle olisi puhunut. Siinähän väänsivät, buahhah! Parhaassa tapauksessa se loppu nyt, pahimmassa vielä pitäisi kolme kuukautta jaksaa. Se on helevetin pitkä aika silloin, kun minuuttikin on jo liikaa!
Sitte mä kuulin kollegan sanovan, että mun pitäisi olla iloinen (vai käyttiköhän se sanaa ylpee?) kun olen päässyt työhaastiksiin. Molempiin hakemiini paikkoihin, toiseen 8 ja toiseen 4 haastateltavan joukkoon (isommasta hakija porukasta vieläpä). Nii?? Mitä hittoo, johan minä sen tiedän hakemusta laittaessani, että mä olen paras mahdollinen valinta siihen toimeen, se mun syy oo, ettei noi sitä näköjään tajua. Mitä iloa on siitä, että pääsee haastatteluun saakka ja sitten tarjotaan kiitos ei kiitosta? Ei niin mitään! Vaikka ne kuinka väittäis ja sanois, että on jo joku saavutus muka päästä niin pitkälle, niin mua se vaan kyrsii. Juosta nyt ihan turhaan sinne tänne – for nothing. Ihan sama kun veis tikkarin lapsen kädestä ja kiusa se on pienikin kiusa ja vaikka mitä. Noh, jos pari kertaa viel jaksais pitää shouta pystyssä ja jättäis loput energiat sinne myöhäsemmäksi. Tai jotain. Onpahan ainakin yrittänyt, eikä vaan aukonut suutaan.
Oikeasti tuli eräästä keskustelusta – tai oikeammin kai Sitting Bullista – mieleeni biisi, jota tulin linkkaamaan. Ihan sairastahan tuo kaikki on. Eikö vaan? 🙂