Onhan tätä asiaa joutunut pohtimaan jo aika kauan. Mutta se mua vieläkin ihmetyttää, miten se tulee yllätykseksi ihmisille, että asenne ratkaisee aina. Positiivinen vs negatiivinen. Musta vs valkoinen. Elämähän on ihan helvetin helppoa, miksi siitä pitää tehdä vaikeaa, kerta toisensa jälkeen?
Olen joutunut kutsuttuna (siis toisen ihmisen aloitteesta, avunpyyntönä?) "sekaantumaan" toisen ihmisen elämään. Minä tiedän kyllä miksi ja miksi juuri nyt, mutta eihän sitä voi mennä sanomaan ennen kuin luokka on loppu. Eihän lapsillekaan opeteta yhdeksännen luokan fysiikkaa ensimmäisellä luokalla, eihän? Mietin vaan, miksi kutsutaankaan sitä väliosaa, joka pitää olla energioiden välillä, jotta lopputuloksesta tulisi jotain.. johdin? (no joo joo, mä olen ihan varmasti nukkunut kaikki fysiikan tunnit evvk!)
Niin siitä saan olla iloinen, että olen ohjautunut asioihin. Mä tiedän, mikä on mun tehtävä täällä – tietääkö muut? Ei oo mun asia. Mä olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan tai väärässä väärään tai vice versa. En mä sitä päätä. Kaikista kauneinta on joka tapauksessa saattaa kuoleva ihminen pois täältä. Mitään niin kaunista on vaikea löytää normi elämästä – sitä tasapainoa, aitoutta, pelkistettyä hyvää jota on ihmisessä silloin, kun mitään ei ole enää tehtävissä. Mitään ei enää vaadita, haluta tai ohjailla.. kuolevan silmät ovat aina hyvin kauniit, ilman vihaa ja katkeruutta, syyllistämistä mistään. Mun mielestä kuoleminen on elämää ja mä veikkaan et kukaan muu ei tota edes ymmärrä kuin ne, jotka ovat sen jo kokeneet…
Näin se vaan on. Mikään ei kuitenkaan estä sitä, että ihminen vois eläissään unelmoida, yrittää ja toivoa… Jospa vaan? 😉
[I]If I was a leader, on food of love from above I would feed her… – Midge Ure[/I]