nostaa taas päätään joka paikassa. Se on must yksi turhimmista tunnetiloista, jota ihmine voi pitää yllä. Eikä usein oo edes kovin kannattavaa, ellei nyt sitten mene sairaalloisen kilpailun puolelle niin, että saaki saavutettua jotaki itelleen tärkeetä kateuden kautta.
Siinä vaiheessa, ku on kateelline jonkun toisen hyvästä olosta, alkaa menemää jo pahasti metsää. Ei kai se keneltäkää pois oo, jos joku toinen on ilonen ja tyytyväine? Mun mielestä se on just päinvastoin, naivisti tykkään ajatella hyvän lisääntyvän hyvällä. Mulloo ainakaan mitään mielenkiintoa ja meriittiä poistaa hyvää ympäriltäni saati maailmasta!
Joskus must tuntuu, että varsinki enemmä negatiivissävytteisillä ihmisillä on taipumusta kateuteen. Niillä, joille muutenkin kaikki vähänki epämiellyttävät tapahtumat on elämää suurempii katastrofeja. Vaikka joku kynnen lohkeeminen tai auton renkaan puhkeemine. Tai vastaava. Niillon heti ihan pasmat sekasi, ja elämä suunnillee loppuu siihen paikkaan, kun kuitenkin lapsuuski oli niin kurja ja muut ihmiset on paskapäitä ja kaikki on nii synkkää muutenki. Toisaalta, ei sit kai oo ihme, että niil menee kuppi nurin pienestä.
Joka tapauksessa hyvin mielenkiintoisia reaktioita, kommentteja ja suhtautumisia näkynyt. Jos oikein hyvin jatketaan, kohta on jo kolmas ihminen mulle puhelakossa. Ja ihan vaan siksi, et mulla menee aika helvetin hyvin, eikä siitä ole jaossa just heille.
Joo-o. Mitäs näistä 😀
([I] Wikipedia: Kateus on mielentila, joka merkitsee yleensä toisen paremmuuden, menestyksen tai muun sellaisen aiheuttamaa vihan, alemmuuden, mitättömyyden, huonommuuden, kykenemättömyyden, syyllisyyden tai harminsekaisen pahansuopeuden tunnetta. Nykysuomen sanakirjan mukaan kateus liittyy ihmiseen, joka ei suo toiselle hyvää ja haluaa itselleen hyvän, joka toisella on. Se ei vaadi uhriltaan välttämättä mitään erityistä.)[/I]