Kattelin tossa kuninkaallisia häitä. En itkeny, vaikka ihan läheltä piti. No must on ihanaa, että ihmisellä on ilon aiheita! Jotain odottamista ja hyvä mieli! Rakkaus ja toivo! Perkele. Mä en itke hautajaisissa koskaan, häissä aina. Hautajaisissa oon itkenyt viimeksi faijani ja sen jälkeen oonkin ymmärtänyt pojon, enkä oo tehnyt samaa virhettä enää. Häät on niin ihania, elämä edessä ja tukka takana, ikuinen onni ja ruusunpunaiset toiveet! Ihanaa! Kaikki on hyvin vielä häissä, hautajaisissa ihmiset itkee omaa kurjuuttaan ja sitä, että toikin paskakasa meni sitten kuolemaan, mitä minä nyt teen??! Kaksinaamaista paskaa.
No okei. Mietin tossa savukkeen verran mun suojaverkkoa. Eihän sitä ole, oikeesti. Paitsi, että on. Mulla on kaveri, jonka luokse menen aina, kun mulla on huono mieli, kun muka elämä on potkinut liikaa päähän tai jotain muuta yhtä uuveloo. Kerran se kysy multa, että mitä sä täällä teet? Vastasin tietenkin, että käyn hakemassa voimaa, lepäämässä, virtaa, taistelutahtoa, toivoa (ja rakkautta?) Se katto mua vähän aikaa ja sano, että oon paskanjauhaja, vaikee tapaus ihmisenä, eikä mun jutuista saa koskaan mitään selvää. No niin, niin! Ai että se on ihana <3 Kaikista kivointa on, kun se huutaa: "Nainen! Kokoo ittes, älä oo noin tyhmä!" tai “Porvarit!” ja sitten se soittaa mulle kitaraa keskellä yötä (mä yleensä pyydän sitä hiljentämään, mutta se sanoo et jos joku tulee valittaa ja näkee sut, niin se lähtee kirkuen karkuun ja saan olla loppuelämäni rauhassa!) Meitä saattaa yhdistää muukin, kuin huono huumorintaju… Se mua kiehtoo siinä ihmisessa, että mä (tai kukaan muukaan) ei voi sille antaa mitään, mitä se haluaisi. Tai mitä ei olisi jo kokenut. Pelkistetty, paljas, olennainen. Hmmm, mieletöntä!
No. Tulipahan tosiaan katottua kuninkaallisia häitä – okei, oikeesti puolella korvalla ja toisella silmällä. Jäin miettii tota prinsessa Victoriaa. Kun sehän on rapu. Nyt mennään sitten horroreihin, joka ei sekään ole yhtään sen fiksumpaa tarinaa, mitä mulla on muutoinkaan. "Kaikki" rapuihmiset on perceestä. Vinkuintiaaneja, narsistisia paskoja ja kieroja kuin korkkiruuvit. No okei, tiedänhän mä kokemuksesta, että ravulla pitää olla se pesä. [B]The Pesä[/B]. Millään muulla ei oo merkitystä. Heh, muistan kerran, kun ex-poikaystävä kerto sen käännekohdasta elämässä (siis mun jälkeen, tietenkin!). Kaikenlaisten kamojen käytön jälkeen päässyt viimeinkin todellisuuteen: ei oo rahaa, ei oo kavereita, ei oo kämppää, ei oo muijaa! Viimeisin oli se kulminaatiopiste: mä tuun haavoittuneena maailmalta, eikä mulla oo Pesää! Voi vittu. Just niin. Mä muuten veikkaisin, että ravut olis parhaita palkkamurhaajia (kauriiden lisäksi), koska niillä ei oo omaatuntoa. Kauriit siksi, kun ne on niin käytännöllisiä…
Sitten mietin häpeää. Häpeä on vähintään yhtä lamaannuttava tunnetila, kuin pelko. Paitsi että pelko on myös geeneissä, eikä vaan opittuna tunnetilana. Mutta häpeä… opittua schaissea. Miten paljon onnellisempi ja vapaampi paikka maailma olisi ilman häpeetä! Sitä irrationaalista, kaiken syövyttävää tunnetilaa, jota ei pysty edes ilman tarkkoja silmiä peilistä tunnistamaan… Häpeä. Sillä rakennetaan rakenteita ja yhteiskuntaa, ihmisiä ja vertaisia. Häpeä on hyvin aliarvostettu tunne ja yhtä tunnistamaton myöskin. Ja ihan turhaan. Toisaalta, olisihan se kovin anarkistista, jos kaikki olisivat häpeilemättä yhtään mitään.. Kokeillaanko?