Mietiskelin tossa sitä, mikä ihme hinku ihmisillä on omistaa yhtään mitään. Mikä tekee omistamisesta tavoiteltavaa ja mitä (puutetta) sillä korjataan? Kaikista hauskinta on mun mielestä se, ettei kukaan oikeesti omista yhtään mitään, olkoon se sitten materialistista, henkistä tai fyysistä. Ei edes omaa elämäänsä.
Tietenkin kuulostaa pahalta ja urpolta, jos ei asiaa pysähdy oikeasti ajattelemaan. Kuinka monta ihmistä on saanut itselleen uuden elämän rahan takia? Kuinka monta ihmistä on saanut kaiken mukaansa kuollessaan? Kuinka monta on ollut kuolematonta? Kuinka monta on tekemättä kompromisseja omistamisen vuoksi? Parasta kaikista: Kuka ottaa vastuun omistamisestaan?
Kaikki mut tuntevat totta kai tietävät, etten diggaa omistamisesta pätkääkään. Mulle ei oo tärkeetä näyttää yhtään millekään. (Näyttämistähän se omistaminen suurimmaksi osaksi on). Surullisenkuuluisa viimeisin suhe (ja kyllä! siitä kohisi koko tuttavapiiri ja tuntemattomatkin, buahhhah!) päättyi siihen, kun urpo latas mulle päin naamaa mun kysyessäni “Miksi tykkäät musta?” että “Siksi, kun sä olet mun.” Ei, ei, ei, ei, ei. Voiko ihminen oikeesti olla noin urpo???!! Ja jos on, niin se ei siis tuntenut mua yhtään, kun meni heilauttamaan kaikista pahimman punaisen vaatteen suoraan silmien eteen. Mä oon sun? Voi vittu! Buahhhahhhah!
Kaikki viisaimmat vois kertoo mulle, miten ihminen omistetaan. Joo, joo, systeemi ja orjuus ja talous ja blaablaablaa (Kokoomushan on tunnetusti joukkio, joka muka kantaa “vastuun“ mut en mä mene tohon tässä postauksessa) . Mun pointti onkin henkinen omistaminen, niin oudolta ku se kuulostaakin, vankikin voi olla paljon vapaampi kuin Lamborghinilla ajeleva urpo. Omistaminen on aina taakka. Ja omistamiseen kuuluu vastuu. Vastuu hoitaa omistussuhde. Varsinkin materialisitisissa asioissa vastuu on myös sitä, että kerää korkoa ja varmistaa omistussuhteen jatkumisen myös tulevaisuudessa, miksei totta kai psyykkisissä/fyysisissä omistussuhteissa. Mutta hauskinta on, että yleensä ihminen keskittää vastuunsa omaan omistamiseen (joko todelliseen tai kuviteltuun, vrt. edellä) eikä hittojakaan välitä yhteisvastuusta. Kuka on vastuussa maailmasta? Kuka sen omistaa? Ja jos vastaus on “Ei kukaan” ymmärrän, ettei vastuuta tarvitse muka kenenkään henkilökohtaisesti ottaa. Sen kuin antaa palaa, mutta muistaa olla urputtamatta sitten, kun tulee paskaa naamaan. Jos vastaus on “Kaikki”, olisi paras ottaa myös se vastuu omistussuhteestaan. Ilmaisia lounaita ei vaan ole ja jos jokin on mun niin se on myös sun.
Pointtina sekavassa ajatusjatkumossa lienee ollut se, että ihminen hyppää aidan matalimmasta kohtaa: Omistaa ja haluaa omistaa, muttei muista sitä vastuuta, joka seuraa. Perceelleen meni, sano. Tottakai huomaan itsessäni suoraan vastuunpakoilun. Mä en nykyään halua ottaa vastuuta mistään ylimääräisestä. Onko se sitten paha asia jäänee nähtäväksi. Ohjenuorana saattaisin käyttää lausetta Vastuunpakoilu on suoraan sanottuna kieltäytymistä oravanpyörästä.